tiistai 3. huhtikuuta 2018

Päiväni murmelina ja kierrätysidea

Pääsiäisen pyhät on juhlittu - tai paremminkin lepäilty. Ohjelmassa oli kotosalla lötköttelyä, eikä mitään poikkeavaa. Hyvä niin, sillä mieli ja kroppa olivat enemmän vailla lepoa kuin menoa.
  
Ennen pääsiäistä tosin manailin, kun kiirastorstaina oli päällä niin mainio työ-flow, joka jäi osin hyödyntämättä alkavien pyhien takia. Tuntui melkein harmilliselta pistää työläppäri kiinni ja lähteä pääsiäisen viettoon. Mutta kas kummaa, pyhien aikana terävin työinspiraatio hävisi jonnekin ja ollaan taas tilanteessa, jossa ihmettelen, että mitähän kaikki kryptiset muistiinpanoni oikeastaan tarkoittavatkaan ja mitähän älykästä muka oli tarkoitus tehdä..? Käynnistelyvaikeuksia, niin sanoakseni.



Tästä jatkuukin sitten taas arkinen Päiväni murmelina -tyyppinen elämä. Sama kaava toistuu joka päivä ja viikko, ja varsinkin lasten treenipäivät menevät aina tismalleen samalla sabluunalla - ei varaa mihinkään polulta poikkeamisiin, tai koko homma romahtaa. Pienoinen lisä tulee nyt kuopuksen uimakoulupäivistä kaksi kertaa viikossa, mikä ei ainakaan helpota iltapäivien kiireen tunnetta tippaakaan. (Töistä kotiin puolitoista tuntia etuajassa - joo, mietitään niitä saldomiinuksia sitten myöhemmin - pikasyömistä lapselle ja suunta uimahallille puoli viideksi läpi myllätyn keskustan ja loputtomien autojonojen, puuh...)
  
Tästä tulikin mieleeni, että kierrätyksen nimissä samat päivät voisi kierrättää uusiokäyttöön. Miksi ihmeessä haaskata uusia käyttämättömiä päiviä, kun ne vanhatkin kävisivät ihan hyvin. Sieltä menneiden päivien joukosta voisi valita aina uudelleen jonkin kivasti menneen päivän ja menisi sen repeatilla aikatauluineen, ruokineen, mielialoineen ja kaikkine päivineen. Samalla säästyisi aikaa ja ehkä äiti-ihmisen ryppyjäkin?
 



Jos jotain olisin vailla näihin arkiviikkoihin, niin jonkinlaista henkistä ja fyysistä helpotusta ainaiseen riittämättömyyden tunteeseen. Ongelma on se, että joko en riitä itselleni, tai sitten en riitä perheelle (ja työnantajalle päin sitä yrittää henkensä pitimiksi venyä siinä määrin kuin kulloisessakin tilanteessa suinkin pystyy). Jos varastan hetkiä itselleni, jäävät kaikki muut väistämättä vaille jotain tärkeää. Sitten ovat läksyt tarkistamatta, tärkeät lippulappuset kouluun palauttamatta ja rutiinit tekemättä. Jos taas priorisoin perheen asiat, jään itse vaille tärkeitä omia hetkiä ja aika pian ollaan tilanteessa, että pää hajoaa...
  
En mielestäni edes pingota enkä ylisuorita arjessa. Ei ole tiptop-siistiä kotia eikä gourmet-ruokia. Asioissa mennään enimmäkseen helpolla kaavalla tai jätetään tekemättä. Silti on läsnä se tunne, että kaikki voimavarani revitään joka päivä loppuun asti ja itselleni jää tyhjä takki. Tiedän, että aika ja lasten kasvaminen auttaa. Mutta se ei auta eikä helpota tilannetta juuri nyt.
  
(Ja älkää muuten sanoko, että juuri tätä hulinaa tulen vielä kaipaamaan. En tule! Kaipaan ehkä toisinaan lasten söpöjä pulluraposkia ja pallomassuja, mutta en hiivatissa kaipaa sitä kaikenkattavaa tunnetta, että pää hajoaa ja olen hetikohta matkalla pehmustettuun koppiin... En ole koskaan kaivannut sitäkään, kun lapset olivat vauvoja ja ihan pikkuisia. Se oli kamalaa aikaa ja lähinnä olen onnellinen, että ylipäänsä selvisin siitä ajasta jotenkuten hengissä.) 




Silti tiedän, että tätähän tämä nyt on. Normaalia ja tuttua niin monille. Kuitenkin kaikki on ihan hyvin. Olisin silti iloinen lottovoitosta tai jostain mullistavasta keksinnöstä (tai lobotomiasta, heh), joka auttaisi ratkaisemaan tämän ikuisuusongelman.
 
Sanottakoon myös, että kaikesta huolimatta, tai juuri siksi, olen arjen hetkissä myös onnellinen. On päiviä, jolloin pää hajoilee enemmän, ja päiviä, jolloin pysyn kasassa kuten pitääkin. Näillä mennään. Kohti kesää, kuten vikasta kuvasta näkyykin ;)

Tsemppiä viikkoon tasapuolisesti kaikille!


15 kommenttia

  1. En kaipaa vauva-aikoja koliikkeineen, enkä taapero-aiko yökävelyineen. Joskus tunsin olevani taksikuski ja nyt kun lapset pääsevät itse harkkoihin, eikä minun taksipalveluja yms tarvita, niin tuntuu jo se yksi ainoa vanhempainilta ylipääsemättömän kamalalta oman ajan uhraukselta...en taida huomenna ehtiä ajoissa työharkasta kotiin ja yhteisölliseen vanhempainiltaan...en tunne olevani tarpeeksi yhteisöllinen ja Juniorillakin ois bänditreenit samaan aikaan...
    Hei kyllä sä selviät...vaikka murmelina <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hihi, yhteisöllinen vanhempainilta kuulostaa siltä, että minäkään oikeasti "ehtisi" sellaiseen millään. Siellä varmaan leikitään yhdessä ja ollaan ylisosiaalisia..? :D

      Kiitos tsempeistä! Tänään tuntuu taas siltä, että pää ei hajoa ja hanskaan homman :)

      Kivaa päivää sinne opiskeluiden pyörteisiin! <3

      Poista
  2. Mä en halua kääntää veistä haavassa, mutta rakastan sitä, että muksut on jo isoja ja eivät sillätavalla kaipaa kokoaikaista läsnäoloa. Henkistä kylläkin ja yhdessäoloa, mutta enää niitä ei tarvitse 'hoitaa'.
    Olisko mitään realistista arjen rumballe tehtävissä? Apujoukkoja, vähempiä harrastuksia, jotain???
    Tsemppiä, hurjasti!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Et käännä :) Itsekin nautin sitä enemmän, mitä isommaksi pojat kasvaa. Onhan tämä nyt jo älyttömän paljon helpompaa kuin pikkulapsivuosina tai silloin, kun tarha-aikoina oli pahimmat pöpöt koko ajan jylläämässä. Musta on ihanaa, kun noiden kanssa voi jo jopa hetkittäin keskustella, eikä niitä tosiaan tarvitse enää varsinaisesti hoitaa.

      Luulen, että harrastustenkin suhteen (kummallakin vain yksi per kausi) helpottaa, kun tulee kesä ja toinen muksu pääsee treeneihin pääsääntöisesti itsekseen - ellei sitten ne hiivatin treenipaikat olekin yllättäen jossain hevonkuusessa... Ja toisaalta yritän hyötykäyttää lasten harrastusajat siten, että ajasta/paikasta riippuen menen itsekin kuntoilemaan.

      Kiitos miljoonasti tsempeistä <3 Ja kivaa viikkoa sinne!

      Poista
  3. IHanaa kun joku uskaltaa sanoa suoraa miltä meistä monesta muustakin tuntuu. Arki juoksee vahdilla ohi silmien ja me koitetaan juosta samaa kyytiä siinä rinnalla saamatta sydäriä. Tässä olen viime aikoina miettinyt että olenko nukkunut viimeiset 10 vuotta kun minusta tuntui että ihan vastahan tuo esikoinen syntyi ja vielä äskemmin syntyi tytär, mutta miten hitossa toinen menee jo ripille ja toisellakin alkoi kainalokarvojen kasvu. Mitä vit...a mihin tää aika juoksi? Jos olen vuosikaudet juossun hikikarpalot otsalla arjen kanssa kilpaa niin miksi silti vyötäröni ei pysy hoikkana jos mussutan pullaa vaikka edes kerran viikossa?
    No olipas mulla sekavaa selostusta mutta kyllähän sie tajusit mun pointin, samalla fiiliksellä ollaan. Tätä vauhtia kun eletään niin eläkeaika on ovella jo ensi viikolla :(

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Vauhdilla tosiaan menee aika, viuuh vaan! Parhaiten sen huomaan itse siitä, kun juuri vasta (=3 viikkoa sitten) muistin, että jokin asia pitäisi tehdä ja hups! deadline onkin yllättäen jo tänään! :D Ilmeisesti meillä on jokin aikakone, joka hyppäyttää ajassa eteenpäin valonnopeudella..?

      Meillä on pian kuopuksen 8-v synttärit ja tuntuu ihan siltä, että eihän se VOI olla jo niin vanha! Aika kiitää, lapset kasvaa ja äiti se vaan junnaa jossain 25-vee fiiliksissään (mikä ei kyllä yhtään korreloi kasvoryppyjen kanssa).

      Tsemppiä sinnekin arjen kilpajuoksuun! <3

      Poista
  4. kierrätyspäivissä olisi ideaa; ryhdyn välittömästi kierrättämään perjantaita uudestaan ja uudestaan ;) Perjantai-iltakin riittää, ei tartte olla koko päivää.

    Tiedätkö, ihmisen muisti on äärettömän armelias.
    Kun muutaman vuoden päästä mietit näitä aikoja, et muista tuota kiirettä ja riittämättömyyttä ollenkaan niin pahana kuin miltä se nyt tuntuu.
    Muistat kyllä tämän vaiheen; etkä taatusti halua sinne takaisin, mutta ei se muistu mieleen ihan niin hirvittävän kamalana, vaan oikeastaan sellaisena ihan melko hyvin selätettynä elämänvaiheena.

    Vaan osaisipa joku keksiä viisasten kiven tähän loputtomaan riittämättömyyteen - miksi se vainoaa silloinkin kun kaikki on hyvin? Ja mistä saisi itselleen sen tunteen, että riittää, kelpaa ja asiat sujuvat?

    Iloa tähän viikkoon.



    Ja ihan järjettömän värisyttävän kaunis tuo lumihiutale (jääkide?)!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Perjantai olisi tosiaan hyvä päivä kierrätettäväksi. Voisin aina vaan elää sitä hetkeä pe iltapäivästä su iltapäivään. Vaihtelun vuoksi voisi toki välillä ottaa pari arkipäivää ja sitten taas palata kierrätykseen :D

      Ah, luotan sanaasi muistin armeliaisuudesta. Olen sitä paitsi muutenkin toivoton lahopää. Unohtaminen on varmaan aivojen lempeä keino pitää meidät täysjärkisempinä :)

      Noita lumi/jääkiteitä oli yhtenä pääsiäispäivänä lähipelto tulvillaan. Olin vissiin paikalla juuri ajoissa, sillä kuvatessani osa kiteistä leijali tuulen mukana pois.

      Iloa ja valoa viikkoon! <3

      Poista
  5. Yhdyn Marikan mielipiteeseen kierrättämisen suhteen, mä voisin tosin kierrättää pe illan ja su illan välisen ajan. Toisaalta saan tällä hetkellä olla viikolla niin paljon itsekseni ja olen jopa oppinut niistä hetkistä nauttimaan, joten tuo viikonloppu ei ole aina pelkkää auvoa.

    Mulla oli viikon verran vapaata murmeliaamuista, mutta kaksi kouluherätystä, ja päivät kuluvat taas saman kaavan mukaan. Ehkä sitä vain itse täytyisi kehitellä jotain poikkeavia järjestelyitä. Mitä ne olis, se onkin sitten toinen juttu :)

    Aurinkoista keskiviikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kierrätys olisi kyllä ihan hirmu kätevää :D Totta tosin tuokin, ettei se viikonloppu aina yhtä auvoa ole. Meillä ainakin on aika paljon kaikkea häslää ja sählinkiä poikien kanssa. Ihan täystyöllistetty olo on äiti-ihmisellä silloinkin.

      Mutta hei, meillä on toivoa saada irtiotto siitä perhehäslingistä, jee! :)

      Mukavaa loppuviikkoa Tuija! <3

      Poista
  6. Se tunne, että pitäisi revetä moneen on aivan tuttua. Meillä nipistetään aikaa kotitöistä, yritetään saada pojat hoitamaan kotitöitä enemmän. Esikoinen pystyy hoitamaan pienet kauppaostokset ja osaa laittaa pari ruokaakin. Harrastuskuljetukset on meillä aika minimissä. Hra Kepposen panos on merkittävä, hän kokkaa ja hoitaa 80% ruokakauppakäynneistä. Meillä lapset tekevät itsenäisesti läksyt paitsi keskimmäisen pitkä saksa.

    Tsemppiä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä luulen, että munkin pitäisi skarpata siinä, että saisin poikia enemmän masinoitua kotihommiin. Helppoja juttuja pystyivät varsin hyvin tekemään jo paljon enemmän kuin tällä hetkellä tekevät. En sitä paitsi halua kasvattaa helmoissani mitään äidin pilalle palvelemia mammanpoikia ;)

      Tasapuolisesti tsemppiä sinnekin arjen pyöritykseen! <3

      Poista
  7. Hei Tuula,

    hyvä idea tuo päivien kierrätys. Voisin kierrättää omassa elämässäni lomapäiviä ja viikonloppuja perjantai-illasta alkaen jatkuvasti. Jotenkin tämä arki vaan rassaa. Kesälomaa siis odotellessa.
    Jotenkin myös tuntuu siltä, että tämä äitien elämä on yhtä suorittamista.. Puuh ja blääh. Poika jo 13-vuotias ja en todellakaan kaipaa sitä aikaa kun oli pienempi, vaikka kaikki menikin hyvin ja hän on aina ollut kovin kiltti. Paitsi nyt - tää murrosikä on ihan peestä - voisin hypätä tästä yli ihan heittämällä. Ei siis mitään muuta ihmeellistä, mutta ainainen huonotuulisuus vaan ärsyttää ja se tarttuu. Olen liian herkkänahkainen ja viiskymppinen... Eli murrosikä kohtaa vaihdevuodet; ja mitä siitä seuraa - harmaita hiuksia ja päänsärkyä. Että on kivaa! Kauankohan tuo murrosikä nykyään kestää ;/
    Näissä mietteissä, hyvää viikonloppua, koska sehän alkaa huomenna :)
    Terveisin, Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voin vain kuvitella nuo murrosiän kiemurat... Vaikka parin-kolmen vuoden päästä ne on jo meilläkin todellisuutta esikoisen kanssa. Ja just tuo, että sitten alkaa itselläkin vaihdevuodet olla ihan kynnyksellä. Mikäli näillä meikäläisen vuoristoratahormoneilla mennään nekin vuodet läpi, niin helppoa ei tule...

      Onneksi on tosiaan viikonloppu edessä, tulee ihan tarpeeseen!

      Tsemppiä ja rentouttavaa loppuviikkoa sinne! <3

      Poista
  8. Arki aikatauluineen ja metatöineen pistää kyllä koville. Meillä oli muutama vuosi sitten aivan hullut ajat, kun esikoisella ja keskimmäisellä oli yhteensä kai yhdeksän harrastuskertaa viikossa ja lähes kaikkiin vaadittiin kuskaamista.

    Nykyään esikoinen hoitaa omat menonsa suurimmaksi osaksi bussilla ja fillarilla. Keskimmäisellä on tällä hetkellä vain kaksi harrastuskertaa viikossa - ja kuopuksella yksi. Elämä tuntuu hyvin siedettävältä.

    Toki tilanne elää, ja etenkin tuosta nuorimmaisesta voi kuoriutua vielä vaikka kuinka innokas harrastaja.

    Kyllä tässä monena saa olla! Yritän nauttia matkasta.

    VastaaPoista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall