sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Kasi vee, äitiyspaineet ja oman vanhemmuustyylin jäljillä

Tänään meillä juhlistettiin 8-vuotiasta kuopusta oman porukan kesken. Sankari ilmoitti jo etukäteen, että ei vastaanottoa, joten sen mukaan mentiin. Itse asiassa huokaisin helpotuksesta, sillä niin kivoja kuin vieraat ovatkin, niin tuleehan kyläänkutsumisen myötä aina vähän paineitakn. 


Taas kerran tulin ajatelleeksi, että kyllä tällä hetkellä on vaan niin paljon mukavampaa, kun pojat ovat jo isompia. Ei ole enää sellaista hoivaamista ja jatkuvan läsnäolon tarvetta kuin pienempänä. Pikkutyypit osaavat monessa asiassa olla jo omatoimisia (tosin vasta tuhannen käskyn jälkeen).

Nautin äitiydestä enemmän kuin aiemmin. Osaan myös ottaa rennommin, viitata kintaalla monille ylimääräisille paineille ja olen koko ajan löytämässä enemmän itseni näköistä tapaa olla äiti.

Mutta kyllä vuosiin on mahtunut kaikenlaisia lillukanvarsiin kompastelujakin. Vanhemmuuteen ja varsinkin äitiyteen ladataan mielestäni hurjan paljon vaatimuksia ja paineita. Fiksut osaavat blokata ulkoapäin tulevat paineet suoralta kädeltä, mutta minä olen joutunut hakkaamaan päätä seinään ja opettelemaan rajanvedon kantapään kautta.

Tekisikin mieli sanoa, että käsi ylös, jos et äitinä ole kertaakaan potenut huonommuutta, verrannut omaa äitiyttäsi muiden idylleihin tai potenut huonoa omaatuntoa vanhemmuudessa.


Odotus- ja vauvavaiheessa paineita oli mielestäni eniten. Ei saa syödä sitä eikä tätä. Pitää ottaa rennosti, mutta pitää liikkua, mutta ei missään nimessä liikaa. Pitää olla kotona, mutta ei saa jumittua kotiin. Pitää olla sosiaalinen, mutta pitää rauhoittua kodin äärelle. Pitää huolehtia itsestään, mutta toisaalta unohtaa itsensä, sillä vauva on tärkein. Pitää täysimettää, pitää tehdä mieluiten soseet itse, pitää sitä tätä tuota ja ties mitä.

Vuosien saatossa pikku hiljaa on monta pitämistä karissut pois. Jos nyt saisin elää uudestaan vauvavuodet, olisin varmaan neuvolantätien painajainen, kun olisin ihan että pitäkää kasvukäyränne ja täysimetyksenne ja keskivertokäppyränne.

Minna Helle: "Äitiysfilosofiaani kuuluu: Älä ole jonkun muun tulkinta hyvästä äidistä.

(Sitaatti Minna Helteen haastattelusta, HS 12.4.)

Ihannetilanteessa olen mielestäni kiva ja hyvä äiti. Jaksan kuunnella höpötykset, kysymykset ja pieruvitsit - ja kyllä, jopa nauran niille :D  Jaksan silittää, rapsuttaa, halia ja kölliä. Huonoina hetkinä en yhtään jaksa kuunnella ja olen äreä menninkäinen. Pahimpina hetkinä olen muinaisaikojen luolahirviö ja päästelen suustani vähän mitä sattuu. Pyydän kuitenkin anteeksi ja tiedän, että kaikesta huolimatta lapset saavat minulta enemmän hyviä kuin huonoja puoliani.

En ole kovin pullantuoksuinen ja pistän välillä mutkat suoriksi. Vaikka joskus haikailin edes yhtä tyttöä, niin olen kuitenkin iloinen, että olen nimenomaan poikien äiti. Miesvaltaisessa perheessä olen oppinut, että jokaisesta pikku erimielisyydestä ei tarvitse jankata väsymiseen asti, vaan räjähdyksen jälkeen voi jatkaa taas normaalisti eteenpäin. Hiustenhalkomisia ja syväanalyysejä ei tarvita ja se on kaikille ihan fine.

Saatan toisinaan lähteä futailemaan poikien kanssa, painin ja opetan miten lyödään oikeaoppinen suora ja koukku. Poikien kanssa saan olla itsekin välillä poikatyttö, fyysinen ja joskus jopa vähän raju.

Minna Helteen äitiysfilosofia osui viikolla silmiini ja se oli mielestäni erinomainen. Ei kannata olla jonkun muun tulkinta hyvästä äidistä. On parempi löytää oman tapansa, vaikkei se aina olisikaan juuri jonkin keskivertokäyrän tai naistenlehti-ihanteen mukainen.
 
Onko teillä muilla (ollut) paineita äitiydessä ja millainen on teidän tulkintanne hyvästä äidistä?

12 kommenttia

  1. Minä olen jälkikäteen naureskellut sitä imetysvouhotusta. Ensimmäisen kanssa imetys onnistui pari ensimmäistä kuukautta, mutta olemattomat unet tyrehdyttivät tehokkaasti maidon tulon. Seuraavien vauvojeni kanssa sitten yritin panostaa mahdollisimman pitkään täysimetykseen. Neuvolan täti väitti, että kyllä jokaiselta naiselta tulee tarpeeksi maitoa vauvalle ja kyseessä on vaan tiheämmän imun kausi. Minun keskimmäinen oli jo syntyessään 56cm ja 4,7kg. Hyvin nopeasti vauva joi kerralla molemmat rinnat tyhjäksi ja oli hetken päässä taas nälissään. Päätin sitten päälle nelikuisena aloittaa vastoin neuvolan ohjeita soseet. Ensimmäisellä maistelukerralla lätkäisin menemään 3tl ja poika alkoi itkemään, kun en antanut enempää. Että se siitä minun riittävästä maidon määrästä. Taidettiin olla kokonaisessa sosepurkissa annoskokona muutaman päivän sisällä ja molempien elämä muuttui paljon mukavammaksi.

    Aina voisin olla parempi äiti, puoliso, työntekijä, kansalainen jne. Mutta olen päättänyt olla aktiivisesti ajattelematta jatkuvan parannuksen tarvetta ja ajatellut olevani riittävän hyvä näin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaasti teit tuon soseiden aloituksen kanssa. Eivät kaikki vauvat ja äidit ole samanlaisia, eikä kaikille kerta kaikkiaan sovi se 6 kk täysimetys.

      Mulla tuntui olevan yhtä imettämistä koko elämä varsinkin esikoisen kanssa. Kun sai imetettyä, vaipat vaihdettua ja itse käytyä pikaveskissä, niin vauvalla olikin taas nälkä! Ja eikun imettämään... Lisäksi se alkutaival oli niin vaikeaa ja kivuliasta, että itkin joka hiton kerta silkasta kivusta. Neuvolan ohjeet nyt oli sitä, että jatkat nyt vaan ja kyllä se siitä ja plaaplaa. Olisi luultavasti ollut laadukkaampaa vauva-aikaa,jos olisin suosiolla vaan antanut korvikkeita, joko kokonaan tai osittain. Mutta niin kai se on, että jälkiviisaus on paras viisaus...

      Minä olen kanssasi samaa mieltä, eiköhän me olla juuri riittävän hyviä ja oikeanlaisia juuri tällaisina :)

      Poista
  2. Onnea 8-vuotiaalle ja myös äidille!
    Hyvä kirjoitus! Olin kyllä esikoiselle ihan erilainen äiti vauvana kuin neloselle! Esikoista imetin vuoden ja kuopusta melkein kaksi vuotta. Ekan kohdalla tuli stressattua kaikkea mahdollista. Nelosen kanssa olin rennompi. Tosin myös väsyneempi kun huomiota piti jakaa muillekin ja tekemistä oli paljon enemmän. Paljon ovat nämä lapset kasvattaneet minua äitinä ja ihmisenä. <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :) Minäkin ajattelen, että lapset ovat kasvattaneet minua tosi paljon äitinä/ihmisenä. Olen tullut äidiksi samaa tahtia heidän kasvamisensa kanssa, ja koko ajan äitiys muuttuu, kun lapset tulevat isommiksi. Yhtä matkaa eteenpäin <3

      Poista
  3. Onnea tätäkin kautta äidille ja pojalle <3.

    Mitä enemmän vuosia kuluu, sitä rennompi sitä on. Ehkä sitä on tosiaan löytänyt oman tavan olla äiti. Esikoisen kanssa sitä yritti suorittaaa äitiyttään, ja kuopuksen kanssa huomasi, ettei kaikkea vaan jaksa ja vähempikin riittää.

    Onneksi noista on tullut aikas tervejärkisiä tyyppejä, vaikka äidillä viiraa päässä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ekan kanssa minäkin suoritin äitiyttä ja yritin vaikka mitä - alkuun oli kestovaipatkin! Tokan kanssa en edes ajatellut moista (hatunnosto niille, jotka jaksavat senkin rumban kaiken muun lisäksi).

      Meillä on fiksut lapset, kun ovat tervejärkisiä, vaikka äideillä tosiaan välillä vähän viiraisikin :D <3 Sitä paitsi mieluummin vähän viiraava äiti kuin joku täydellinen kiiltokuva ja tulevien miniöiden kauhu...

      Poista
  4. Kyllähän sitä on ollut erilailla äiti kaikille kolmelle, ja olen sitä edelleen. Ekan kanssa jaksoin touhuta sitä ja tätä, tokan kanssa sitten olikin vähän erilaista. Tämä kuopus on tainnut jossain kohtaa saada vähän laiskemman äidin, kun tuntuu, etten vaan enää jaksa touhuta samalla tavalla. Mutta ihan kelpo ihminen tuostakin on tullut.

    Kunpa meidän neitikin ilmoittaisi, ettei synttäreillä ole vastaanottoa. Toki vähemmän ja vähemmän on synttäreitä joka vuosi "suoritettu", ensi vuonna ehkä vielä vähemmän. Ja kaverisynttärit neiti aikoi parin vuoden tauon jälkeen pitää kesällä mökillä (syndet siis tammikuussa). Näin äiti pääsee ehkä helpommalla: jätkiä, grillattavaa, ulkona touhuamista ja ennen kaikkea uimista.

    Ihanaa uutta viikkoa <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Luulenpa, että "laiska" äiti on kautta historian ollut aika normi. En muista, että vaikkapa vaan yksi sukupolvi taaksepäin olisi omilla vanhemmillani ihan loputtomasti ollut aikaa puuhata asioita kanssani. Lapset touhusivat omiaan vanhempien rinnalla, jotka puolestaan tekivät monenmoisia kotihommia työpäivien jälkeen. En tiedä mikä ihmeen nykyajan vouhkaus on vallalla, kun tuntuu, että ihanteiden mukaan pitäisi äidin herkeämättä olla lapsensa vierellä ja sanoittaa ja viihdyttää. Eipä ole minusta ainakaan ollut moiseen, enkä edes ole vakuuttunut, että sellaisella touhulla lapsista tulisi muuta kuin hemmoteltuja hölmöjä :D

      Mökkisynttärit kuulostaa tosi kivoilta, vaikka onhan niissäkin äidille kyllä monenmoista järjestettävää. Toivotaan hyviä uintikelejä ja paljon aurinkoa, niin se tekee jo paljon :)

      Ihanaa viikkoa! <3

      Poista
  5. Rennommaksi olen tullut koko ajan, ja etenkin kuopus on saanut kyllä varsin huolettoman äidin. :-)

    Toisaalta varsinaisia vanhemmuuden paineita en ole koskaan hirveästi kokenut. Esikoinen syntyi aikana ennen somea, ja olin aika nuori ja kaikkivoipa mielestäni. Tein minkä hyväksi ja oikeaksi koin enkä kauheasti vertaillut muihin. Toisaalta olin silloin myös aika kiinni opinnoissani ja työelämän aloittelussa, enkä mitenkään erityisesti omistautunut lapselleni.

    Kakkosen synnyttyä taas oli kädet niin täynnä ja mieli väsymyksestä musta, että ihan tosissani yritin vain selviytyä perusasioista ja olla edes vähän kiva lapsille väsymyksestäni huolimatta. Ei ollut voimia stressata muiden mielipiteistä.

    Toki otan paineita välillä, jos lapseni törttöilevät tuolla maailmalla tai on jotain muuta oirehdintaa tai vaikeampaa vaihetta. Mutta ne ovat enemmän sellaisia "itseensä menemisen hetkiä" ja tarvetta muuttaa joitakin käytännön juttuja perheessä, ei niinkään syyllisyyttä tai huonouden tunnetta verrattuna muihin ihmisiin tao johonkin normeihin siitä, miten "pitäisi olla". Luotan siihen, että oma tapani on ihan hyvä.

    Kolmosen kanssa olen ollut ehdottomasti eniten läsnä ja varmasti mukavin äiti - ja nauttinut itsekin eniten koko hommasta. Vähäinenkin "suorittaminen" on äitiydestä kadonnut. Touhuan lasten kanssa mielelläni, ja jos ei huvita tai en jaksa, niin annan niiden katsoa leffoja ja laittaa itse välipalansa ja otan itse vaikka pienet päiväunet sillä välin. :-)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä totta, että some on tuonut äitiyteen kokonaisia kerroksia paineita ja vertailukohtia. Minulla itselläni taitaa olla jonkinlainen taipumus yrittää olla "oikealla tavalla hyvä", mutta siitä olen luojan kiitos pääsemässä koko ajan enemmän eroon. Varsinkin esikoisen kanssa kuitenkin otin tosi paljon paineita, eikä some ja neuvola ainakaan yhtään auttaneet noihin paineisiin...

      Arvostan tosi paljon sellaisia järkeviä ja sopivalla tavalla hälläväli-ihmisiä, jotka osaavat viitata kintaalla kaikenmaailman (liiallisille) suosituksille ja kehottavat tekemään asiat terveen järjen mukaan. Sellaisia pitäisi olla jokaisella tuoreella äidillä vertaistukena ja vastapainona neuvolan ja kasvatusoppaiden aiheuttamille paineille :)

      Poista
  6. Olen siinä onnellisessa asemassa, että vanhimpien poikien syntyessä ei ollut nettiä ja kaikkea sen tuomaa tässä määrin kuin nykyisellään on, paineita ehkä siis sitä kautta oli vähemmän. Ja sitten kun nuorimmat syntyivät, olin ehkä jo löytänyt omaa tapaani olla äiti, enkä enää joutunut niin suuriin paineisiin.

    Hyvin erilainen äiti sitä on ollut silloin nuorena tuolle ensimmäiselle ja nyt tuolle viimeiselle, välillä tuntuu, että vasta nyt alkaisin olla riittävän kypsä äidiksi (en vieläkään ihan joka päivä...). Mutta ihmismäisiä noista näyttää kasvavan, itsenäisiä, omillaan pärjääviä, kaikista näköjään hyvinkin erilaisia, on tunnollisempia suorittajia, on tunnollisia muuten vaan ja sitten on vähän huolettomampia ja elämästään ehkä vähän eritavalla nauttivia... Ilo on katsoa, miten jokainen näyttää löytävän paikkansa elämässä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana kommentti :) Se on varmaan parasta, että näkee omien lastensa löytävän paikkansa elämässä ja että muutenkin löytävät tiensä omanlaisekseen persoonaksi. Sitä niin toivon meidänkin pojille - että (äidin viirailuista huolimatta) löytävät oman tapansa olla olemassa ja paikkansa maailmassa <3

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall