torstai 5. huhtikuuta 2018

Aarre käden ulottuvilla, sekä flashback syviin vesiin

Viime postauksessa hieman vaikeroin arjessa riittämättömyyttä. Tämäkin kirjoitus liippaa ruuhkavuosia ja äitiyden haasteita.

Mutta sitä ennen koukkaus iloisten asioiden kautta. En nimittäin ikinä voi sanoa tarpeeksi painokkaasti, miten paljon arvostan kirjastoja ja miten paljon ne ovat muovanneet elämääni. Lapsuudenkotini oli ihan kirjaston vieressä ja luuhasin siellä niin paljon, että ihme jos kirjastonhoitajat eivät kyllästyneet ainaiseen läsnäolooni.

Sittemmin kaikki oikeat työpaikkani ovat jollain lailla liittyneet kirjastoihin. Lisäksi vielä nykyinenkin kotini on kivenheiton päässä kirjastosta. Se on ihana, kotoisa ja sopivan kokoinen. Ja mikä parasta, aina löytää hyvää luettavaa.

Eilen etsin muutamaa lukulistallani olevaa kirjaa, mutta koska niitä ei löytynyt, nappasin mukaani kolme kirjaa melkolailla mielijohteesta. 


Ensimmäisenä tartuin Pauliina Suden Ruuhkavuoteen (Tammi 2005). Takakansitekstin perusteella odotin kirjan olevan vain kepeä välipala ja siinä onkin tietty kirpeähkö huumorinmakuinen ote. Mutta millaisiin syviin vesiin ja takaumiin jouduinkaan! Kirja kuvaa kolmekymppisen Minnan äitiyttä sekä luisumista väsymyksen ja masennukseen mustiin kuiluihin. En tiedä mihin suuntaan tarina vielä kääntyy, mutta minun omat ajatukseni palasivat vauvavuosien masennusfiiliksiin. 

"Kun vauva nukahtaa, minun hymyni valahtaa alas. Poskilta leualle. Putoaa pois. Ja minä vajoan, alas. Sängylle, tuolille tai lattialle, jos muuta ei alle osu. Alan itkeä. Itken ja itken. [...] Minne olen menossa, mistä tulossa? Eksyn nurkkiin. Jään sutimaan. Liukastelen lattialle pudonneisiin pulautusrätteihin tutteihin rintaliiviläpysköihin. Työnnän pyykkipulverin mikroon ja jätän maksalaatikkolautasen päälle haisemaan."



Kirjan päähenkilöä ei otettu tosissaan neuvolassa, kun hän yritti kertoa synkistä tuntemuksistaan. Samoin kävi minulle ja näin jälkikäteen olen siitä vihainen ja surullinen. Kun vihdoin uskalsin sanoa, että olen kyllä todella väsynyt - ja se oli minun suustani jo todella rohkea avaus! - niin hoitaja totesi, että katsotaan sitä sitten ensi kerralla, ja jatkoi puuhailua kasvukäyrien parissa. Sillä tokihan nyt terveen ja tasaisesti plus-käyrillä kasvavan vauvan mitat ovat tärkeämpiä kuin äidin hyvinvointi...

Seuraavalla kerralla olin jo jotenkin alistunut, enkä enää uskaltanut asiasta sanoa. Sen sijaan aloin uskoa, ettei tässä ehkä mitään ongelmaa olekaan ja ehkä kaikilla muillakin on yhtä paha olla ja se kuuluu asiaan. Ajattelin sitäkin, että luultavasti olen vain niin huono, etten kestä sitä kaikkea kuten muut. Ja että jos sanoisin asiasta, niin mitä kaikkea kamalaa voisi tapahtua? Ehkä minua ei pidettäisi kelpo äitinä, vaan vauva otettaisiin huostaan ja ties mitä kamalaa.

Jälkeenpäin en ole voinut olla miettimättä, miten erilainen olisikaan äitiyteni voinut olla, jos olisin saanut apua jo paljon aiemmin, enkä vasta silloin, kun ainoa toiveeni oli kuoleminen! Kyllä luitte oikein.

Ensin aloin toivoa, että voisin karata jonnekin kauas, enkä ikinä palaisi. Tai että katkaisisin jalkani, joutuisin sairaalaan, enkä voisi tehdä yhtään mitään ja joku muu joutuisi huolehtimaan lapsesta/lapsista. Sitten alkoi tulla astetta karumpia toiveita, kuten että taivaalta tippuisi meteoriitti juuri minun päälleni (varsin looginen toive, eh?), tai että saisin jonkin sortin kohtauksen ja kuolla kupsahtaisin niille sijoilleni. Lopulta suorastaan rukoilin (anteeksi huono musta huumorini), että oi luojani, ota minut jo pois täältä. Olin vihainenkin. Että helvetti, kun oikeasti haluan vain kuolla, niin miksei minulle edes sitä suoda? 

En kuollut, vaikka hetkittäin niin luulinkin. Päällisin puolin suoritin, suoritin ja suoritin. Ehkä se oli suojakilpeni, jota ilman olisin romahtanut ja kaikki olisi pudonnut käsistä. Sisältä olinkin kuollut, enkä hetkittäin muistanut kuka olin joskus ollut. Sain kuitenkin apua, en tietenkään neuvolasta vaan terveyskeskuksen päivystyksestä, kun jo luulin saavani sen sydänkohtauksen. Alkoi pitkä tie kohti parempaa oloa. Onneksi en koskaan ehtinyt siihen vaiheeseen, että olisin oikeasti alkanut tehdä jotain sen kuolemiseni eteen. 

Minä ja masennus tulemme aina olemaan jollain lailla yhtä. Sen jäljet kulkevat mukanani luultavasti aina. Tunnen surua kaikista niistä menetetyistä ajoista, jolloin olin hukkunut mustaan aukkoon. Menetin niin kovin paljon niistä ajoista, kun lapset olivat pieniä siloposkipalleroita ja söpöisiä taaperoita.

Tunnen ja tiedän edelleen masennuksen voiman ja miten se imee ihmisestä kaiken elämänilon. Tiedän senkin, että voin vastaisuudessakin sairastua, ja pienesti olenkin keikkunut toisinaan veitsenterällä tai matkalla syvyyksiin. Toisaalta suhtaudun masennukseen nykyään ymmärryksellä. Masennus kertoo siitä, mitä kaikkea ihmisen ei pidä jaksaa, vaikka haluaisikin olla niin kovin urhea.

Masennus ei läheskään aina tarkoita sängynpohjalla makaavaa ihmisromua. Se voi näyttäytyä myös puuhakkaana ja päällisin puolin pirteänä äiti-ihmisenä, joka juoksee perhekerhoissa, järjestää synttärikutsuja ja hoitaa lapsensa hyvin (ainakin päällisin puolin). Kaiken tuon takana voi kuitenkin olla loppuun asti väsynyt ja sisältä kuollut olento, joka ei haluaisi edes olla olemassa.

Osa seuraavista kuvista herättää minussa muistoja, osasta en voi sanoa oikein mitään. Minä siinä olen, mutta mitä ajattelin, mitä tunsin, olinko ok vai jossain syvyyksissä?  

Toivon, että jos vielä joskus joudun kertomaan terveydenhuoltoalan ammattilaiselle, että "aika paljon väsyttää", niin minut otetaan tosissaan. Etten enää putoaisi.

Lopuksi liuta kuvia ja erään masennuksen kasvot.


Joulu 2008 ja esikoinen n. 5 kk. Koliikkivaihe oli takana, mutta vauvan nukkumiset edelleen ihan mitä sattuu. Muistan, että väsytti ja olin turhautunut herkkisvauvan omituisuuksiin. Imetyshormoneilla sitä kuitenkin jaksoi vielä olla suht ihmismäinen.


Kevät 2009. Esikoinen 8 kk ja minä hoikempi kuin koskaan aikuisiällä. Päälle päin ihan kivan näköinen äiti&lapsi-kuva, mutta itse näen silmissäni jo surua ja väsymystä. Yritin niin hirveän kovasti ja suoritin äitiyttä parhaani mukaan. Olisikohan ollut noihin aikoihin, kun ensimmäisen ja viimeisen kerran neuvolassa avasin suuni ja yritin kertoa aina vaan jatkuvasta pahasta olostani.


Helmikuu 2010. Jättimaha ja kuopuksen laskettuun aikaan pari kuukautta. Ei liiemmin muistoja tuon ajankohdan ajatuksista tai mielentiloista...


Kesä 2010. Väsynyt väsynyt väsynyt. Oli onneakin, hurjasti. Mutta voi kunpa voisin ottaa tuon ajan itseni syliin ja rutistaa ja luvata, että huolehdin siitä ja sen lapsista, enkä päästä putoamaan...  


Joulu 2010. Kuopus oli iloinen kuin mikä, mutta äiti loppuun asti väsynyt. Joskus seuraavan kevättalven aikana sain apua ja masennusdiagnoosin. Avun saaminen oli helpotus, mutta olin ihmisraato vielä pitkän aikaa.


Kesä 2012. Yli vuosi masennusdiagnoosin jälkeen ja SSRI-lääkityksellä. Väsymys loistaa yhä silmistä ainakin kilometrin päähän.


- -

Tästä tuli hurjan henkilökohtainen ja kipeäkin postaus. Alunperin halusin kirjoittaa lähinnä kahvin ja kirjojen autuudesta, mutta masennustarina halusi tulla tässä kohtaa ulos kuvien ja sanojen muodossa ja annoin tulla.

Masennuksesta ja mielenterveyden ongelmista pitää mielestäni puhua, jotta niihin edelleen liittyvä häpeän tunne vielä joskus voisi laimentua ja kokonaan hävitä.

Muutama aiempi kirjoitukseni masennusta liipaten löytyy masennus-hakusanalla (muitakin pitäisi olla, mutta uusi blogipohja on hukannut tägit jonnekin...?)


33 kommenttia

  1. Olen niin pahoillani, että kesti liian kauan ennenkuin sait apua.

    Minulla on asiasta omakohtaista kokemusta, tavallaan paljon hurjempi mutta samalla paremmin hoidettu tilanne. Minulla ei ole minkäänlaista masennushistoriaa, joten kaikki oireet tulivat täydellisenä yllätyksenä. Ensin meni unet, lopulta nukuin max 10t viikossa. Kahden viikon jälkeen olin aika toimintakyvytön. En pystynyt syömään. Poltin kattilat tutteja desinfioidessani. Ajoin autolla autotallin oveen. Vauvan sai jotenkin hoidettua. Isäni kävi auttelemassa. Mies sanoi, että en ole kunnossa. Sinä päivänä, kun olin haaveillut kallioleikkaukseen autolla ajamisesta otin yhteyttä neuvolaan. Laittoivat minulle ajan neuvolalääkärille, joka tyrkkäsi SSRI-lääkereseptin kouraan ja sanoi että kyllä se tästä ja seuraavan reseptin haet sitten omalääkäriltäsi. Lääkkeet vain pahensivat oloani ja aloin pelätä oikeasti mielenterveyteni puolesta. Googlasin synnytyksen jälkeisen masennuksen asiantuntijan ja hakeuduin hänen yksityisvastaanotolleen. Oli aika helpottavaa saada tietää, että aivoni vaan reagoivat rajusti äkilliseen serotonitason romahdukseen ja tilannetta voidaan hoitaa. Olin aika nopeasti taas henkisesti oma itseni. Unen palauttamisen suhteen sain tehdä töitä paljon pidempään.

    Toki piti toisen lapsen osalta kokeilla ensin, että onko kyseessä tosiaan ominaisuus vai olisiko ollut vain huonoa tuuria. Noh, olihan se ominaisuus. Onneksi oli hoitosuunnitelma valmiina. Kolmannen kanssa minulle suunniteltiin hormonihoito, joka oli kaikkein toimivin ratkaisu. Minulle ei sovi kaikki SSRI-lääkkeet ja suolistoni menee niistä aivan sekaisin. Lisäksi lopettamisen joudun tekemään tuskaisen hitaasti. Kaltaiselleni hutilukselle se tuottaa ongelmia.

    Minut kyllä julkisesta terveydenhuollosta päästettiin ihan vapaaseen pudotukseen. Koppia yritettiin ottaa, mutta kyllä se epäonnistui ihan täysin. Pelkkä lääkityksen aiheuttama ripuli olisi saattanut romahduttaa kuntoni. Olin siinä mielessä onnekkaassa tilanteessa, että osasin hakea apua ja minun oli mahdollista rahoittaa se. Yksityislääkärin hoito oli ensiluokkaista, vaikka meidän kemiat eivät kohtaa yhtään.

    Sinänsä kokemus oli hyvin opettavainen. Sitä ei aina ole sellaisessa tilanteessa että voi vaan ottaa itseään niskasta kiinni ja tehdä muutoksen. Mennä lenkille tai ajatella positiivisesti.

    Omaa kokemustani en pidä mitenkään häpeällisenä. Minulla vaan ei pää kestä serotoniinitason isoja muutoksia. Eikä minulla imeydy rautakaan kunnolla ja olen aneeminen, enkä tunne senkään osalta huonommuutta. Miksi sitten serotoniinista?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hurja ja todella ikävä kokemus/ominaisuus sulla! Mullakin mieli alkoi valua masennuksen puolelle juuri olemattomien yöunien takia, mutta ehkä hitaammin kuin sinulla - ja sitten sihen hiljalleen mustuvaan mieleen tavallaan ehkä tottuikin. Tosi hyvä, että osasit hakea apua vielä sen jälkeen, kun neuvolalääkärin apu ei ollut se mitä olisit tarvinnut. Mulla tyssäsi avunhaut siihen oman neuvolantätini kommenttiin... Ei vaan enää voimat ja rahkeet riittäneet.

      Serotoniinien romahtaminen pistää kyllä maailman sekaisin ja ihan totta - siinä ei ole mitään häpeällistä. Itselläni iski se häpeä ja alemmuudentunne ihan suotta. Näin jälkikäteen en sitä osaa mitenkään hävetä, mutta tiedän, että jos nyt iskisi jonkin asteinen masennus, niin luultavasti sen kanssa kädi kädessä tulisi myös riittämättömyyden ja alemmuden tunteet höystettynä häpeällä...

      Kiitos, että jaoit sun oman kokemuksen ♥

      Poista
  2. Uskotko Tuula, kun sanona, etten halua mitenkään leveillä, mutta olen ollut hurjan onnekas, kun en kertaakaan kolmesta lapsesta ole kokenut mitään tuollaista. Keskimmäinen kärsi kaksi ekaa vuotta jatkuvista korvatulehduksista, joten väsynyt olin tottakai, mutta ei se mitään tuollaista ollut.

    Luettuani sinun ja Rva Kepposen tarinat olen aivan sanaton, ja lähetän teille molemmille virtuaalihalit täältä. Olette mun sankareita, kun olette jaksaneet tuosta suosta nousta ja olette niin huippuhienoja ihmisiä molemmat ❤️

    Ihanaa viikkistä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Isot kiitokset halauksesta ja lämpimistä sanoista Tuija ♥ Sillä on valtaisa merkitys, että saa hyväksyntää ja ymmärrystä, kun on kertonut asioista, jotka itselle joskus olivat niin kovin kipeitä ja satuttavia.

      Ihanaa alkavaa kevätviikkoa! <3

      Poista
  3. Koskettava ja tärkeä postaus vakavasta aiheesta, ja niin eläydyin noihin uupumisen ja masennuksen fiiliksiin. Meillähän pojilla on ikäeroa vain 1,7 v ja hoidin arjen lähestulkoon yksin.

    Minä sain onneksi apua neuvolasta heti, en tiedä tartutaanko tähän aiheeseen herkemmin toisissa neuvoloissa vai onko kyse terveydenhoitajasta?

    Ihanaa viikonloppua <3


    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tosiaan tiedä onko paljonkin eroa eri neuvoloissa ja terveydenhoitajissa. Minä koin oikeastaan koko lasten neuvola"uran" ajan, että se terkkareiden pääasiallinen tehtävänsä oli kasvukäyrien tuijottaminen, rokottaminen ja palikkatestien tekeminen (ja huomattaminen, että ei tää neliö kuulkaas nyt ollut oikein piirretty...)
      Perheneuvolan psykologillekin jutellessani masennusdg:n jälkeen hän aina muisti painottaa LAPSEN näkökulmaa ja mä koin olevani vain joku kiusallinen ja pakollinen lapsen mukana tuleva lisäosa, joka ei osannut olla oikealla tavalla äiti :( Jos olisi ollut enemmän voimia, olisi pitänyt hakeutua jonnekin kunnon terapeutille.

      Puss ja kiitos siitä, että ymmärrät mistä puhun, kun puhun masennuksesta ♥

      Poista
  4. Voi miten rankkoja tuntoja olet kantanut! ♥ Ja voi voi voiiiii tuota neuvoloiden ja muiden toimintaa, kun eivät tartu niihin sanoihin tosissaan... =( Onneksi olet selvinnyt ja tiedät ja tunnet itsesi ja alttiutesi masennukselle ja osaat siihen tarvittaessa reagoida. Kauheesti tsemppiä, iloa ja valoa elämääsi!! ♥

    Mulla ei ihan vastaavia kokemuksia ole, mutta olen kyllä aikanaan myöskin ollut aika väsynyt lasten kanssa. Ja olen masenteluun taipuvainen myöskin... ja on ollut sellasia pyörittelyjä mielessä juurikin, että olisiko kaikille parempi kun ei mua oliskaan, mitä järkeä on koko elämässä, ketään kiinnosta mun fiilikset, tuossapa olisi sopiva paikka täräyttää autolla päin... On ollut myös tosi vahvoja fyysisiä tuntemuksia, aivan puristavaa ahdistusta ja epäilen, että mun vatsavaivatkin on jollain lailla psykofyysisiä. Olen käynyt juttelemassa yhden jos toisenkin ammattilaisen kanssa vuosien saatossa, viimeksi viime syksynä... Musta on joka kerta tuntunut, että se vastapuoli alkaa jo olla sitä mieltä, että tarviinko oikeesti sitä apua ja on aina ollut tunne, että "anteeksi nyt kun vaivaan"...

    Viimeisin kokemus oli sellainen, että olin koko syksyn käynyt juttelemassa ja itkemässä psykologin luona ja sitten tuli käynteihin kk tauko. Sinä aikana koitin tehdä jotain käännöstä elämässäni ja ajatuksissani ja olinkin sitten valoisammalla mielellä seuraavalla käyntikerralla - ja mitä tapahtui? Psykologi sanoi, että eiköhän tämä ollut nyt tässä, näyttäisi siltä, soittele jos tarviit jatkossa tulla... Oltiin kuitenkin puhuttu jopa psykoterapian aloittamisesta mun historian takia (lukuisia psykologilla käymisen jaksoja). Kyllä tuli sellanen tunne, että en varmasti enää mene uudelleen ja se siitä... kiitos vaan ja hei, anteeksi että tuhlasin aikaasi... Eikä tämä mun tilanne sillä lailla ohi ole, aika ajoin tulee niin vahvoja luisumisen tuntoja, ettei tosikaan. Mutta jotenkin kynnys enää koskaan hakea apua on todella, todella korkealla, ennemminkin on sellanen olo että ihan turhaa se on, kun aina on se sama kokemus, että hus pois, etköhän jo pärjää.

    Mutta no, valoa päin, kevättä kohti... Joskus mietin, että pitääkö ihmisen vaan päättää, että on tyytyväinen elämäänsä ja sitten on? Toisaalta en usko, että se ihan niinkään menee. Itse asiassa olen vasta tämän talven aikana jotenkin saanut ymmärryksen siitä, että taidan olla tosi herkkä ihminen, joka ottaa monet erilaiset asiat raskaasti. Olen siis aiemmin ajatellut, että en tosiaankaan ole mikään herkkä, ennemminkin realistinen ja muuten vaan tympeä.

    Mutta joo tosiaan, aurinkoista kevään jatkoa sulle! ♥

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Pieni lisäys vielä muutenkin liian pitkään tekstiin... Mulla siis neljä lasta, syntyivät kaikki 6,5 vuoden sisällä. Hoidin heidät ja koko huushollin hyvin pitkälti yksin, mies aina töissä tai autotallissa tms... Olen ajatellut olevani vahva ja tavallaan pitänytkin mielelläni langat käsissäni aina, mutta jotenkin etenkin nyt, kun lapset isoja ja poissa kotoa jo osa, alkaa se elämä ikään kuin vaan murentua käsiin... kun se arkinen työ ja touhu on poissa, onkin jäljellä vaan... tyhjyys?

      Poista
    2. Voi että... sun kirjoituksessa oli niin monta kohtaa, joihin voin syvästi samaistua. Ja sitten ihan suututtaa tuo, että jos vähänkään on päässyt sieltä syvimmistä mustista vesistä kohti kepeämpiä olotiloja, niin heti ollaan katkaisemassa hoitosuhdetta. Vaikka oikeasti ihminen tarvitsisi pitkäaikaisen ja turvallisen tuen kuntoutumiseensa! Oon niin pahoillani, ettei sua hoitanut taho osannut pidellä sinusta kiinni. Itselläni oli osittain samanlainen fiilis perheneuvolan psykologin kanssa. Kävin viitisen kertaa (ja joka ikinen kerta hän haukotteli ja painotti aina lapsen hyvinvoinnin näkökulmaa, mistä syyllistyin aina vain lisää...). Olisin tarvinnut ihan erilaisen ihmisen ja pidemmän hoitosuhteen, joka olisi kantanut pitkälle vielä senkin jälkeen, kun jalat oli jo kuivalla maalla.

      Tuosta herkkyyden kokemuksesta mulla on myöskin samanlaisia kokemuksia - nuorempana ajattelin, että olen kaikkea muuta kuin herkkä, pois minusta sellainen! Kunnes lasten syntymän jälkeen vasta aloin tajuta miten herkkä olenkaan. Reagoin kaikkeen kovin isosti ja tunsin myös kaikki äitiyteen liittyvät taakat ja velvollisuudet syvällä nahoissani. Moni osaa viitata kintaalla kaikille niille miljoonille vaatimuksille, mutta minä koen ne raskaana painolastina ja eihän siinä voi kovin hyvin käydä, jos yrittää joka suuntaan näyttää olevansa kelvollinen.

      Loppuun vielä iso halaus hatunnosto! Olet ollut todella sitkeä, sisukas ja urhea nainen, kun olet jaksanut hoitaa neljä lasta lyhyen ajan sisällä. Se on arvokasta jos mikä <3

      Kiitos pitkästä tekstistäsi ja että jaoit tuntojasi ♥

      Poista
  5. Kiitos kun jaoit <3 Kuvissa silmistäsi näkyy (minun silmiin) syvä uupumus <3 (Siitä tuli mieleen, että kun katson omia menneistä kuvia, muistan silmiä katsoessa milloin olin elämän murjomassa pisteessä.)

    Haleja täältä huhtikuuhun <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näet siis mun silmissä saman uupumuksen kuin minäkin. Kuvia ottaessa ja aiemmin niitä katsoessa en varmaan edes tajunnut miten väsyneeltä näytin. Nyt omasta katseestani muistan kaikki ne karuimmat tunteet, pettymykset, surut, loputtoman väsymyksen...

      Kiitos haleista ja samoin sinnekin! ♥

      Poista
  6. <3!

    tunnistan taipumuksen mustuuteen.

    VastaaPoista
    Vastaukset

    1. Tiedätkö, siinä on jotain koskettavaa, että tietää tulleensa tunteiden ja kokemusten tasolla tunnistetuksi. Sitä samaa ei tietenkään toivo kenellekään, mutta kun kohtaa saman kokeneen, niin tietää että se toinen ymmärtää <3

      Poista
  7. Tuula <3
    Nyt ei tule itkulta loppua täällä, niin koskettava kirjoitus ja koskettavat kuvat.....

    Minä luulen että me molemmat monta kertaa kysymme kaikelle
    "miksi".

    Paljon lämpimiä haleja, olet aarre <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos Soili, ihana herkkis ystäväni <3
      "Miksi", todellakin. Vaikka luulenpa, että elämän vastaus olisi: "miksipä ei"...

      Halaus ja lämpöisiä ajatuksia! ♥

      Poista
  8. Voi sinua, iso halaus täältä! Tunnistan väsymyksen, meillä vanhimmat pojat olivat koliikkilapsia ja itkivät yöt läpeensä, kun toinen syntyi, niin iltahuutamisen ja aamuheräämisen väliin saattoi hyvässä lykyssä jäädä pari tuntia. Muistan kun otin huonosti nukutut yöt (tai siis nukkumattomat) puheeksi neuvolassa, jossa sanottiin, että se on nyt sellaista vauvojen kanssa ja kyllä se siitä ohi menee, no enpä väsymystäni valitellut neuvolassa sen jälkeen...

    Onneksi sait apua, vaikkakin ihan auttamattomasti liian myöhään, miten ihmeessä meidät hoitoalan ihmiset saadaan kuuntelemaan ja oikeasti kuulemaan, mitä meille kerrotaan, sinunkin tilanteesi olisi voitu hoitaa ajoissa, jolloin muistot eivät olisi noin mustia...

    Kuvissa silmissäsi näkyy väsymys, mutta minä näen myös onnelliset lapset, joten olet omilla äärirajoillasikin jaksanut antaa lapsille rakkautta ja läheisyyttä ja se on kyllä hatunnoston arvoinen asia, moni masentunut äiti ei pysty.

    Iso halaus täältä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos tuhannesti, Anu ♥ Ihanaa, että näet kuvissa hyvinvoivat lapset. Itse vielä syyllistän itseäni siinä kohdin sen verran, että ajattelen aina vaan pilanneeni lasteni vauva- ja taaperovuodet olemalla paska äiti... Suurimmaksi osaksi varmaan vedin ihan hyvin, mutta ne huonot hetket kummittelevat mielessäni ja saavat varmaan ihan turhan suuret mittasuhteet. Miten paljon sitä voikaan äiti itseään syyllistää, oli sitten syytä tai ei...

      Meilläkin oli koliikit, huonot unet ja olemattomat lepäämiset. Siitä se masennus varmaan lähtikin kehittymään. Ja voi että tosiaan, jos neuvolassa meille äideille ja loputtomalle väsymykselle sanotaan, että sellaista se nyt vaan on... :( Tuli mieleeni, että kun neuvolassa tentitään aina ne viinilasilliset ja mahdoliset tupakoinnit tai huumeidenkäytöt, niin mitäs jos olisi myös masennustestit säännöllisin (!) väliajoin. Voihan niissäkin tietenkin huijata ja yrittää esittää pirteämpää kuin onkaan, mutta ehkä niiden avulla joskus jokunen äiti saataisiin pelastettua pahimmilta mustilta aukoilta. Kyllä minä sellaisen testin taisin kerran tehdä (ei hajuakaan missä vaiheessa ja mitä vastasin), mutta entä jos niitä olisi vaikka useammin kuin kerran koko neuvolataipaleen aikana?!

      Poista
  9. Miten rohkea rohkea ja avoin kirjoitus ja kiitos tästä. Samaistun ns. kaikkeen, koska kärsin masennuksesta 30veenä ja jälkikäteen ajateltuna, oli omalla kohdalla sitten onni, että masennus ja siitä toipuminen iski ennen lapsia ja hain ja sain asiaan apua, sairaslomaa ja masennuslääkkeet, joita en tosin pitkään syönyt, ne turruttivat kyllä ahdistuksen, mutta turruttivat myös ilon.

    Kyllä se omakin elämä pyöri pelkän nukkumisen ympärillä, kun lapset oli pieniä ja etenkin kuopus ennen sydänleikkausta voi siihen 8kk ikään niin huonosti, että yhdessä vaan valvottiin kaikki yöt ja toista paijasin. Mies sitten otti yövuoroja välillä ja sain ladattua aukkuja. Mutte jos ei masennus olisi tullut jo aiemmin, olisi se varmasti iskenyt tuossa kohden.

    Joten kiitos tästä kirjoituksesta ja niin se menee ja niin se meni itselläkin, etten masennusta edes tunnistanut, ennen kuin se oli jo sen verran pitkällä, että enää ei vaan jaksanut ja masennus oli seuraus pitkäaikaisesta unettomuudesta.

    Paljon paljon halauksia sinulle ihana ja rohkea nainen <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Täälläkin unettomuus oli vahvasti mukana masennuksen syntymisessä. Lapset alkoivat nukkua kunnolla vasta 2-3 vuoden iässä. Nykyään olen niin onnellinen, että yöunet ovat olleet usean vuoden ajan nyt hyviä :)

      Masennuslääkkeestä mulla oli sama kokemus, että se turrutti ahdistusta ja vei pahimmat mustat tuntemukset pois. Mutta kyllä se turrutti myös kaikkia positiivisia tuntemuksia ja sitä tunsi olevansa tunnoton robotti. Tosin sekin oli silloin parempi kuin se masennuksen musta aukko. Ei vain ollut voimia, että olisin jaksanut alkaa vaatia parempaa lääkitystä tai kunnon terapiaa. Masennuspotilaalta vaaditaankin aika paljon, jos pitäisi itse jaksaa taistella itselleen kunnon hoito. Todella moni varmaan jää roikkumaan puolittain tai kokonaan hoidon ulkopuolelle :( Pitäisi olla parempi hoitopolku masennusta sairastaville, eikä olettaa, että potilas itse huolehtii asioista.

      Kiitos hurjasti tsempeistä ja halauksista! ♥♥

      Poista
  10. Kuinka rohkea ja riipaiseva kirjoitus <3 En osaa sanoa mitään, mutta silti haluan jotain sanoa. En edes yritä, että ymmärrän, miltä sinusta on tuntunut, koska en ymmärrä. Mutta sen ymmärrän, että olet ollut äärimmäisen vahva, kun olet kuitenkin jaksanut nuo ajat elää läpi. Voisipa ajassa palata taaksepäin ja tulla auttamaan sinua tuolloin...

    Sain itse ainoan lapseni 38-vuotiaana ja uskon, että sillä oli merkittävä vaikutus omaan jaksamiseen. Meillä tosin oli "helppo lapsi", mutta tottakai kaikenlaisia epätoivoisiakin tuntemuksia välillä oli. Kuitenkin se tietoisuus ja onni siitä, että "kerkesin kuitenkin tulla äidiksi" meni yli kaikkien negatiivisten hetkien.
    En osaa kuitenkaan lainkaan kuvitella sitä, mitä olet käynyt läpi.

    Sen kuitenkin tiedän, että jos olisin itse aikoinani ollut pulassa, meidän neuvolatädistä ei olisi ollut mitään apua minulle. Kunnioitan terveydenhoitohenkilökuntaa pääsääntöisesti tosi paljon, mutta meillä oli kyllä niin kammottava tyyppi, että jos olisin ollut nuorempi (ja miehelläni ei olisi ollut kokemusta isyydestä), olisin ollut kauhuissani hänen kommenteistaan ja siitä, kuinka vähän hän tuki minua äitinä. Saatika miten hän suhtautui lapseemme ("onkohan sillä edes kaikki kunnossa?" yms.).

    Mutta ei tästä pitänyt tulla minun äitiyskertomukseni. Enkä oikein tiedä mikä tästä ylipäätään piti tulla - halusin vaan tulla antamaan sulle ihan jättiläismäisen halauksen. Ja haluan myös kertoa, että kunnioitan ja arvostan teitä masennuksesta selvinneitä enemmän kuin mitään tai ketään. Lopetan nyt tähän, koska tämä menee ihan sekavaksi höpötykseksi... HALAUS <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihan todella paljon halauksista ja sanoistasi <3 Eikä ollut yhtään sekavaa höpötystä :)

      Minäkin pääsääntöisesti kunnioitan ja arvostan hoitoalan työntekijöitä todella paljon, mutta täytyy sanoa, että ainakin omia neuvolakokemuksia vasten en ihan ymmärrä täysin sitä toimintaa niissä neuvoloissa, joissa asioin. Pakkohan heillä on olla todella laaja tietämys, mutta se tuntuu käytönnössä supistuvan palikkatesteihin, äitien huumeseulakyselyjen tekemiseen ja kasvukäyrien syynäämiseen. Minä olin todella helpottunut, kun siellä ravaaminen loppui pari vuotta sitten! Ei jäänyt ikävä.

      En silti haluaisi koko neuvolainstituutiota lytätä. Onhan sillä ollut valtava merkitys lasten terveyden kannalta. Mutta jotenkin se on kapeakatseista ja keskivertokäyriä tuijottelevaa. Jos äiti tai lapsi menee vähänkään sivuun niistä keskimääräisistä arvoista, niin johan päivitellään ja siunaillaan - ja äiti syyllistyy pahemman kerran.

      (Apua, lopetan ennen kuin paasaan pidemmälle :D )

      Kiitokset ja isot halit sinnekin! <3

      Poista
  11. Rankkaa luettavaa ja valitettavan tuttuakin, mutta en aio tähän alkaa kirjoittaa omaa tarinaani, koska tässä oli nyt kyse sun kokemuksista ja selviytymisestä ja sanonpahan vaan, että olet mun supersankari <3. Ja omien lastesi taatusti myös, vaikkei aina siltä tuntuiskaan <3.

    Luulen, että meissä on samaa "vikaa" siinä mielessä, että siellä neuvolassa tai lääkärissä koitetaan parhaamme mukaan pitää itsemme kasassa, joka sitten tulkitaan niin, että "ei tolla voi mikään olla pahasti vialla, kun kerran on noin reipas". Ja se on niin väärin.

    Ja ihan yhtä ohuelta näytät kuin itsekin olin. Painoin esikoisen kanssa laitokselta tullessa 48 kiloa ja poika melkein söi mut hengiltä. Piti pyytää isä apuun keittämään mulle kaurapuuroa ja lihalientä, kun olin liian heikko nousemaan sängystä. Mutta siis just näitä mun ei pitänyt alkaa kirjoittamaan. En vaan voinut välttää sitä, että meni noi sun kuvat ihan ihon alle, kun pystyn niin samaistumaan. Ja ulkopuoliset sitten ihastelee, että kuinka on äiti pysynyt niin hoikkana...

    Ihana kun kirjoitit tän. Toivottavasti se tuntui susta helpottavalta. Täältä tulee sulle suurin mahdollinen halaus <3



    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos todella paljon halauksista ja sanoistasi <3 Näitä tällaisia kokemuksia tuntuu olevan ihan liian paljon, mitä ajattelee pelkästään tämän postauksen kommenttien perusteella... :(

      Tunnistan kyllä tuon, että neuvolassa esitin ehkä liiankin reipasta, vaikka sitten yritinkin sanoa, että väsyttää. Niin toivoisin, että siellä olisi aito halu löytää ne piilossa olevat masennustapaukset, joilla ei ole voimia tai kykyä tuoda sitä pahaa oloaan ilmi. Äidin masennus on kuitenkin aika iso juttu koko perheen hyvinvoinnin kannalta ja hoitamattomana/parantumattomana se vie paitsi elämänlaadun, on myös oikeasti iso kuolemanriski (kun alkaa vähän liikaa haluta sitä auton alle jäämistä tms).

      Tuttua tuokin, että varmaan tuttavat ihailivat hoikkaa äitiä (ja itsekin olin siitä jollain lailla ylpeä). Totuus oli kuitenkin karumpi - suoritin niin kovasti, että unohdin usein syödä ja samaan aikaan imeteys vei energiaa.

      Kiitos myötätunnosta, ja myös siitä, että jaoit omia kokemuksiasi <3

      Poista
  12. ❤❤❤ Sydämiä sinulle ❤❤❤ Kiitos tästä rohkeasta kirjoituksestasi ja siitä, että uskalsit tuoda tämän asian julki. Kokemasi masennus ja uupuminen näkyy näistä kuvista hyvin; hymyilet ja et kuitenkaan hymyile. Hyvä, että sait apua vaikkakin myöhään. Erityisherkkyytesi varmasti lisää taipumusta tämänkaltaisiin olotiloihin. Olet sankarini ja aivan ihana, aito ihminen ❤
    T. Johanna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos lämpöisistä sanoistasi Johanna ♥ Sun kommentit on aina niin ihania, että tiedän jo valmiiksi tulevani niistä hyvälle mielelle.
      On kyllä totta, että ainakin omalla kohdallani erityisherkkyys lisää kaikenlaisia ahdistuksia ja herkistää masennuksellekin, kun on varustettu sellaisilla tuntosarvilla, että hetkittäin kaiken tuntee liiankin vahvasti ja isosti... Luultavasti kasasin kaikenlaisia paineitakin ihan liiaksi ja yritin olla "kunnollinen" äiti oikein oppikirjojen mukaan. Olisi pitänyt olla enemmän sellainen peppipitkätossu ja viis veisata kaikenmaailman normeista, keskiarvoista sun muusta. Jälkiviisaus on vissiin paras viisaus :)

      Poista
  13. Kiitos kirjoituksesta. Tunnistin monia samoja tuntemuksia tuolta ajalta, omat poikani ovat samanikäisiä kuin sinulla. Jälkeenpäin ajattelen, että nuo olivat "vaaran vuodet", huteralla jäällä liikuin ja paljon olisi voinut mennä vikaan.
    Onneksi nyt ollaan tässä.
    Katja

    (Tunnistin myös tuon esikoisen vihreän raitapaidan, sellainen oli meilläkin ja samassa iässä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos paljon kommentistasi ♥ Oli ne kyllä tosiaan vaaran vuosia, ja jälkikäteen ei ihmekään, kun eihän nuo lasten ikäerot kummallakaan meillä ole kovin isot. Paljon mahtui pieneen aikaan ja ei ihmekään, jos ei omat voimat ihan koko aikaa riittäneet. Mutta kuten sanoin ihanasti: onneksi nyt ollaan tässä.

      Piti muuten oikein skrollata taaksepäin ja tsekata se raitapaita :D Mulla on edelleen jokunen pikkuriikkinen paita tallessa lasten vauva- ja taaperovuosilta. Nyt ei uskoisi, että ovat joskus niihin mahtuneet!

      Poista
  14. Kiitos tärkeästä kirjoituksesta. <3 Minäkin olen ollut hyvin mustassa kuopassa pitkään jatkuneen väsymyksen vuoksi. Sieltä kesti kauan kavuta ylös, ja vaikka siitä kaikesta on jo vuosikausia aikaa, kova väsymys on edelleen akilleenkantapääni, jota pelkään ja välttelen.

    Halaus!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi että, sinäkin. Ja kyllä, se mustasta aukosta ylös kapuaminen on pitkällinen ponnistus. Sellaisen kokemuksen jälkeen alkaa kyllä pelätä ja vältellä kaikkinaista väsymystä. Itselläni jo yhden-kahden yön huonot unet heittävät sellaiseen mielenmyllerrykseen, että pelkään putoavani taas (vaikka realistisesti siitä tilanteesta ollaan vielä kaukana).

      Halauksia sinne myös ♥

      Poista
  15. ❤️❤️❤️❤️❤️

    VastaaPoista
  16. Kauniin kipeä ja rohkea kirjoitus. Samaistun moneen kohtaan ja kokemukseen. En aio kuitenkaan omaani tässä kirjoittaa, nyt puhutaan susta..
    Monta asiaa kiertää aiheesta päässä, mutta ehkä päällimmäiseksi jäi se, että ajattelen sun olevan nyt noin ihana ja lämmin ihminen pitkälti noiden(kin) asioiden takia. Koetetaan keskittyä tähän päivään ja tulevaan, menneelle emme mitään enää voi.
    Menee toistoksi, mutta... kuvia kun katson, niin ikä tekee sulle ainoastaan hyvää, kaunistut koko ajan!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ihanista sanoista ♥
      Näin jälkeenpäin jos ajattelee tuon kokemuksen hyviä puolia, niin enää en halua ottaa asioita valmiiksi annettuina. Niinkuin esim. sitä, että mitä on hyvä äitiys. Mulla oli siitä mielessäni jonkinlainen valmis sabluuna, mutta elämä ei sitten loksahtanutkaan niihin valmiisiin muotteihin millään lailla. Ja kun monta vuotta meni toivottoman huonoilla unilla ja hartioilla syyllisyystaakka ties vaikka mistä, niin eihän siinä hyvin voinut käydä...

      Kiitos ja halit sinne ♥

      Poista

Ilahdun kaikista ystävällisistä viesteistä ja pikku moikkauksista :)

© Oman katon alla
Maira Gall