maanantai 26. helmikuuta 2018

Hiihtoa ja lomaa

Lyhykäiset terveiset hiihtolomalaiselta! Tähän mennessä olen käynyt salilla, tanssinut ystävän kanssa jalat kipeiksi, potenut seuraavan päivän väsymystä, syönyt herkkuja, hiihtänyt ja juonut pitkiä päiväkahveja. Tänään lilluimme koko poppoon kanssa uimahallissa ja totesin, että meillä poikien äideillä on kätevä etu: tietyn ikävaiheen jälkeen lapset on melkeinpä pakkokin pistää isän hoteisiin miesten puolelle. Minulle jäi autuas rauha naisten puolella ;)
 
Loppuviikosta on tiedossa maalla rentoilua ja jos pakkaset suinkin sallivat, suuntaan ladulle aina kun mahdollista. To do -listalla oli vaatekaapin siivous, mutta luulenpa, että se saa nyt odottaa kevätloskia tai jotain muuta ajankohtaa. Juuri nyt kuntoilu ja lomarentoilu vetävät enemmän puoleensa.



Nautitaan talvikeleistä ja toivotaan, että pahimmat Siperian pakkaset väistyvät pian. Pitäkäähän itsenne lämpöisinä! ♥ 

torstai 22. helmikuuta 2018

Torstain lyhyet

Mielessä paljon ja ei mitään. Vähän sellaista, että melkein tulee jokin ajatus, mutta ei sitten kumminkaan. Näillä pakkasilla hyytyy vähemmästäkin, ainakin tällainan synty-hämäläinen, joka oikeasti haluaisi olla vähän eteläisempien leveysasteiden edustaja.

Jo riittää kylmyys. Voisiko se kesä jo tulla? On ihan kiva, että talvi on ollut kaunis ja luminen. Mutta hei, 21 astetta on jo vähän liikaa! Lumisen talven ainoa oikea hyöty on ollut hiihtäminen, mutta kuka muka lähtee hiihtämään, kun nenäkarvat jäätyvät jo pelkästä ajatuksesta. Koko ensi viikoksi on luvattu 10-20 astetta pakkasta, ja minä sanon, että voihan pöh.

Onko pakko olla jonkun joku? Tuli mieleen ohimennen ja kautta maiden ja mantujen, että kannattaako määritellä itsensä jonkun muun kautta. Mitä jos se joku muu lähtee, niin kuka sitä sitten on? Paljon kätevämpää olla alunperinkin ihan vaan Minä, koska se nyt sentään kaiketi on ja pysyy - paitsi pms:n aikoihin ainakin minun tilallani on joku ilmestyskirjan peto. Toki ihminen määrittelee sosiaalista statustaan perheen, työn ja  ystävien mukaan. Mutta jos perustaa koko identiteettinsä sille, että on jollekin joku, niin se on aina vähän heiluva perusta.

Stressi. Sillä lienee jotain tekemistä evoluution ja sen hitauden kanssa. Ihminen on edelleen aikalailla sama kuin joskus luola-aikoina. Silloin oli aiheellistakin pelätä ja jännittää kaikenlaista, kuten että hyökkääkö ensi yönä sapelihammastiikeri ja miten pitäisi siltä suojautua. Nykyään ei liiemmin ole petoja väijymässä sängyn liepeillä, mutta silti stressaamme ja säpsymme hereille, kuten vaikka miettimään, että tulikohan siihen eilen lähettämääni sähköpostiin oikea sanamuoto ja voi härregyyd jos ei...
 
Aiempina vuosina olin ihan mahdoton stressaaja. Nykyään jo osaan viitata kintaalla monelle jutulle. Stressatkoon ne, joille siitä maksetaan. Mutta silti kyllä sykkeet ja verenpaineet kohoavat aika tehokkaasti toisinaan. Etenkin nykytilanteessani, kun työnantaja on uusi, huomaan vetäväni ihan kierroksille, jos edes kuvittelen tehneeni virheen. Sitä jo sirottelee tuhkaa ylleen, kunnes huomaa, ettei se mikään virhe oikeastaan ollutkaan. Mutta silti sitä on ihan varma, että pitävät tietenkin ihan tyhmänä... 

Huh, ei se ollutkaan luolapeto,
vaan oma kotoisa fotobombaaja :D

Näillä lyhykäisillä kohti loppuviikkoa ja nurkan takana odottavaa hiihtolomaa. Adjö!  
  

maanantai 19. helmikuuta 2018

Rakkautta lähes ensisilmäyksellä - paras hankinta aikoihin

Ihan alkuun myönnän, että olen tosi surkea välineurheilija - ja ehkä urheilija ylipäänsä. Kuntoilen kyllä, mutta vaatteet ja tarvikkeet saattavat olla vähän mitä sattuu. Kuntosalille yritän katsoa suht säälliset vaatteet päälle, mutta kaikki muu liikunta tuppaa menemään tyyliin kuhan ny jotain on...

Tarkan markan naisena olen melko pihi kaikenlaisten hankintojen suhteen ja ostan vain todelliseen tarpeeseen. Pienet reiät tuulihousun saumoissa eivät vielä meikäläistä pysäytä, ja trendikkyys - mitä se on..? :D 


Taannoin kuitenkin tuli eteen sellainenkin maailmanihme, että oli pakko pistäytyä urheilukauppaan. Totesin nimittäin, että reilu pakkanen, reipas hikoilu ja pitkiksien virkaa toimittavat puuvillaiset trikoot eivät ole hyvä yhdistelmä. Puuvillahan imee kaiken kosteuden itseensä ja ihoa vasten se ei pakkasella tunnu yhtään kivalta. Homma toimi niin kauan kuin sätkin ladulla eteenpäin, mutta pysähtyessä ja kotimatkalla autossa iski käsittämätön kylmyys, joka ei meinannut helpottaa edes puolen tunnin kuumassa suihkussa.




Seuraavana päivänä marssin urheilukauppaan mielessäni tekniset pitkät aluspöksyt. Onnekseni kohdalle sattui myyjä, joka vakuutti minut merinovillan erinomaisuudesta. Olin tyypillisesti vähän vastahankaan, että enpä nyt tiedä ja villahan kutittaa ja on läkähdyttävän kuuma materiaali. Myyjän vakuuttelu kuitenkin voitti. Jos ostoshetkellä hiukan siunailinkin 50 euron hintaa, niin merinovillasta se on kuitenkin varsin maltillinen hinta.

Muutamalla ensimmäisellä käyttökerralla pöksyt kutittivat jonkin verran, mutta sen jälkeen ne ovat olleet päällä kuin unelmaa! Niitä ei edes huomaa. Ne hengittävät, eivät hiosta tippaakaan, lämmittävät juuri sopivasti sekä nollakelillä että pakkasella ja ovat vain kertakaikkisen täydelliset. Tänäänkin hiihdin pienen lenkin -15 asteen pakkasella ja jalat pysyivät kauttaaltaan sopivan lämpöisinä. Paras hankinta pitkään aikaan! 
 
Kuntoilu on ihan hemmetin paljon mukavampaa, jos ei ui hikilammikossa tai jäädy pystyyn. Seuraavaksi taidan haluta vielä merinovillaisen aluspaidan.

Vielä jos saisi vihdoinkin ostettua suksiin sitä pitovoidetta - ehkä ladulla hikoilu pysyisi hieman maltillisempana ja ärräpäät pysyisivät paremmin aisoissa..?
  

sunnuntai 18. helmikuuta 2018

Hyvän viikonlopun ainekset

Jos minulta kysytään, niin hyvään viikonloppuun kuuluu sopivassa suhteessa yhdessä ja yksin oloa, lepoa ja tekemistä - pääpaino kuitenkin väljällä aikataululla ja pipo löysällä olemisessa. Nykyään kun pojat ovat jo siinä iässä, että saattavat olla pari tuntia putkeen ulkoilemassa keskenään tai kavereiden kanssa, on sitä toivottua väljyyttäkin jo eri lailla kuin aiempina vuosina.
 
Tähän viikonloppuun kuului olennaisena osana sporttia ja siitä syntyvää hyvää oloa. Perjantaina kävin hiihtämässä, lauantaina punttiksella ja sunnuntaina kävelylenkillä, jonka päätteeksi venyttelin kunnolla - pitkästä aikaa. Saan liikkumisesta hurjasti hyvää mieltä ja plus-merkkistä energiaa. Siihen kulutettu aika on tosin pois siivoamisesta ja kodin laittamisesta, joten koti on yleensä vähän heikun-keikun. Mutta koska kaikkea ei voi saada, niin valitsen mieluummin hikoilun ja endorfiinit kuin hetkellisen ilon vimpan päälle siististä kodista.


Vaikken ehtinyt kodin nurkkia kunnolla nuohotakaan, niin ostin maljakkoon tämän vuoden ekat tulppaanit, polttelin kynttilöitä ja pidin edes ruokapöydän ja tiskitason siistinä. Sekin tekee jo hyvän säväyksen.
 
Lauantaina tuli hyvä mieli kuopuksen jääkiekkopelistä. Ekasta pelistä tuli takkiin, kun eihän meidän Ilves-jääkiekkokoululaiset pärjänneet vastustajajoukkueelle, joka oli kaiketi jo useamman vuoden pelannut ja treenannut joukkueena pelaamista. Tokassa pelissä kuitenkin Ilves murisi, kuopuskin teki neljä maalia ja lukemat kääntyivät suotuisiksi. Pienet jääkiekkoilijan alut ovat sitä paitsi kerrassaan ihania ja liikuttavia <3  Yksi keskittyi uiskentelemaan jäänpinnassa kuin pikkukala, toinen esitti hienoja pelaajan elkeitä ja kaikkea siltä väliltä. Pääasia on, jos pelaamisesta jää hyvä mieli. Kuopus ainakin oli maailman tyytyväisin pieni kiekkoilija.
 
Ihanaa oli myös saunoa pitkän kaavan mukaan, katsoa Putousta muksujen kanssa ja herkutella. Tällä jaksaa taas ensi viikon työrutistuksen. Hiihtolomakin häämöttää jo näköpiirissä ja se onkin enemmän kuin tervetullut!



Mitkä ovat teidän viikonloppujen lempijuttuja ja tekevät sen oikean ja rennon fiiliksen?

keskiviikko 14. helmikuuta 2018

Ihanaa ystävänpäivää!

Alun perin ystävänpäivä on ollut rakastavaisten päivä. Minä peukutan sekä alkuperäistä tarkoitusta että meidän suomalaisten tapaa juhlistaa ystävyyttä - kummallakin on paikkansa.



Minulla on ollut onni elämäni aikana tutustua joukkoon upeita ja sydämellisiä ystäviä. Muutama on pysynyt matkassa jo piiitkän aikaa, vaikka nykyään harvoin näemmekin. Ja matkan varrella on tullut myös uusia, mistä olen hurjan kiitollinen. Jotkut ystävyyssuhteet ovat haipuneet pikku hiljaa pois - joko välimatka on kasvanut liian suureksi ja sen myötä side höllentynyt ja yhteydenpito lakannut tai vähentynyt radikaalisti. Heitäkin silti ajattelen lämmöllä.
 
Muutama ystävyyssuhde on elämäni aikana myös karahtanut kiville, koska eteen on tullut ylitse pääsemättömiä erimielisyyksiä. Jos kanssakäyminen tuntuu siltä, että yrityksestä huolimatta tulee jatkuvasti väärinymmärryksiä, hankauksia ja pahaa mieltä, niin ystävyydestä kannattaa päästää irti. Vaikka joidenkin ihmisten kanssa kulkeekin pätkän matkaa, niin jossain vaiheessa voi todeta, että ehkä emme olleet tarkoitetut toisillemme, vaan olimme liiaksi eri planeetoilta. Vaikka se sattuu ja harmittaa, niin irtipäästäminen voi olla loppujen lopuksi helpotus.

Jos pitäisi määrittää jokin yhteinen tekijä ystävyyssuhteilleni, niin se olisi varmaankin aitous. Ystävien kanssa ei tarvitse esittää parempaa kuin on, eikä vetää minkäänlaisia rooleja - en varmaan edes osaisi. Voin olla ihan vaan minä ja silti he viihtyvät kanssani - ihme juttu!

Jokaisella ystävällä on tärkeä paikkansa ja merkityksensä. Niin teilläkin siellä ruutujen toisella puolella. Osa teistä tuntuu kuin vanhoilta ystäviltä, vaikkemme olisi tavanneetkaan. Te, jotka kommentoitte juttujani, olette antaneet minulle pienen palan itsestänne. Ja muuten vaan mukana hengaavat, ihanaa että olette siellä! Olen onnekas, kun minulla on ihania blogikamuja! Kiitos siitä <3

Ihanaa ja lämpöistä ystävänpäivää!

perjantai 9. helmikuuta 2018

Asioita, joita en kadu

Jotkut väittävät, että päivääkään eivät vaihtaisi pois. Ja että mitään eivät kadu. Minä kyllä vaihtaisin ison tukun päiviä, jopa viikkoja tai kuukausia elämästäni. Kadun moniakin asioita - tehtyjä ja tekemättömiä.

Sitten on niitä asioita, joita en ole koskaan katunut.


~ Iltasadun lukeminen lapsille. Nykyään se ei enää ole joka iltaista, mutta yritän yhä lukea parina-kolmena iltana viikossa, jos vain jaksan. Pojat rakastavat sitä ja itsellekin yleensä tulee hyvä mieli. Paitsi silloin, kun pojat ovat ihan älyttömän iltavillin vallassa...

~ Haliminen ja suukottelu.

~ Hyvän kirjan lukeminen. Sitä voisi ajatella, että aikansa voisi käyttää johonkin ns. hyödylliseen tekemiseen. Mutta kuka sitä jälkeenpäin muistaa, että oliko koti pölypalloton? Sen sijaan hyvät tarinat ja kirjaelämykset jäävät mieleen.

~ Ystävien tapaaminen. Siinä on aina läsnä syvää onnea ja yhteenkuuluvuutta.

~ Kuntoilu. Joskus lenkille tai kuntosalille lähteminen ottaa päähän, mutta kertaakaan en ole harmitellut, että kehvana kun pitikin lähteä liikkumaan.


~ Toisen kannustaminen. Tsemppaaminen kuuluu asiaan ja siitä saa itsekin hyvää mieltä.

~ Läheisen huolien kuuntelu. Koska tiedän miten tärkeää se voi olla. Joskus sitä itsekin tarvitsee olkapäätä ja kuuntelevia korvia.

~ Luonnossa oleminen.


~ Kukkakimpun ostaminen. Kukista tulee aina hyvä mieli. Ja kesällä voi maljakkoon napsia luonnonkukkia pellonreunoilta.

~ Reissut ja elämykset.

~ Herkut ja viinilasilliset. Ne vain ovat tulleet tarpeeseen. (Jätetään nyt huomiotta ne kerrat, kun on mennyt vähän överiksi. Litra jäätelöä kerralla tai "vhiellä yhhdet" ei välttämättä aina ole ollut hyvä idea :D )


Kuvat taas hirveän vanhoja räpsyjä. Ajan ja iltaisen valon puute tekee sen, että uusia tulee harmillisen vähän. Toivottavasti valokuvausinspiraatio heräilee kevään ja lisääntyvän valon myötä. Vielä kun vanha Canonini osaisi päivittää itsensä hienoksi ja valovoimaiseksi tykiksi... :D






keskiviikko 7. helmikuuta 2018

Elämäni sisältö (tai ainakin melkein)

Sain Tarulta ihanan käsilaukkuhaasteen. Myös Tiia leväytti taannoin laukkunsa sisällön julki.

Tämä oli pitkästä aikaa hauska tehdä! Olin varma, että löytäisin laukkuni uumenista kaapeistani karanneita luurankoja tai vähintäänkin muumioituneita hedelmiä vuodelta 2001, mutta aika siistihän se loppujen lopuksi olikin.

Pahoittelut huonosta kuvanlaadusta, koska en jaksanut alkaa erityisesti stailata, odotella otollisempia valo-olosuhteita tahi käydä hakemassa järkkäriä (sekä ostamassa lisävalaisua ja valjastaa koko perhe kuvausrumbaan, kuten kunnon bloggaajan pitäisi)  ;)


Käsilaukussani tänään:

~ kalenteri; tänä vuonna palasin bujoilusta takaisin tavallisen kaltsun käyttäjäksi. Jee ja nyyh.
~ puhelin
~ lompakko, jonka sisältö voisi olla oma postausaihe :D  Ei rahan, vaan kaiken sälän puolesta
~ astmapiippu; käytän sitä rasitusastman takia kuntoillessani ja toisinaan muutenkin
~ Mynthon-rasia sekä pohjalle levinneitä pastilleja
~ piilarit ja kosteuttavia silmätippoja
~ muistitikku, jonka sisällöstä ei ole aavistustakaan
~ rikkinäinen kärrypoletti; en voi luopuakaan siitä, koska se toimii osassa kärryjä ihan hyvin
~ käsirasvatuubi; Bodyshopin ihana mandariinintuoksuinen <3
~ huulirasva; ilman sitä en tule toimeen ja saan kolmannen asteen kriisin, jos se ei ole mukana
~ huulipuna ja huulikiilto
~ äänestyslipuke sekä ryppyisiä kuitteja
~ hiuspinnejä 3 kpl
~ 50 sentin kolikko
~ silmälasikotelo
~ kynä
~ työpaikan avain; huomatkaa Paavo Pesusieni -avaimenperä, joka tuli pääsiäismunasta joskus vuosia sitten. Melko aikuismaista ja tyylikästä, vai mitä?
~ nappikuulokkeet
~ korvatulpat kotelossaan
~ postittamista odottava kirje
~ kännykän klipsilinssin suojus; kiva, että sekin löytyi. Vielä kun löytäisi itse linssin!


Laukun olen ostanut viime vuonna KappAhlista ja se palvelee hyvin arjen peruslaukkuna. Kaipaisin tosin väliseinin eroteltuja osastoja erityyppisten romujen erotteluun. Ja kaikenlaiset pikkutaskut olisivat myös plussaa.

Tällainen laukun/elämän sisältö täällä.

En oikein nyt osaa haastaa ketään, mutta napatkaa tämä mukaanne ja hihkaistaa minulle, niin tulen kurkkimaan laukkujenne sisällön!

maanantai 5. helmikuuta 2018

Haurasta

Viikonloppu oli vähän sellainen, että mielen sopukoihin jäi raskas ja alakuloinen olo. Kävimme katsomassa huonossa kunnossa olevaa vanhaa sukulaista ja väkisinkin ajatuksissa oli pelko, että kenties viimeistä kertaa. Voi toki olla, että kohtaamisia tulee vielä monia, mutta sitä en vielä tiedä.

Paluumatkalla ja kotona itkin. Kaikkea tätä elämän haurautta ja kipukohtia. Tässä tuoreessa itkussa oli mukana kaikkien jo vuosientakaisten menetysten ja kriisikohtien painotaakat. Itkin omia isovanhempiani, haikeutta menneistä vuosista, äitiäni, elämäni isoja ja pieniä menetyksiä. Omaa epävarmuuttani ja pienuuttanikin.



Tuli mieleen kaikenlaista. Kuten että tämä kaikki on niin kovin haurasta. Koskaan ei voi tietää milloin elämänsäie katkeaa tai tapahtuu jotain sellaista, joka heittää kaiken arvaamattomille raiteille. Huolimaton kanssa-autoilija, hetken herpaantuminen tietä ylittäessä, jossain päin kehoa tikittävä aikapommi tai töissä odottava irtisanomispaperi. Niin monella eri tavalla jokin voi mennä ennalta arvaamattomalla tavalla ja elämä ajautuu lopullisesti ja vääjäämättömästi suuntaan, jota emme olisi toivoneet.
 
Vaikka mukana olisikin kanssakulkijoita ja myötäeläjiä, niin silti kannamme murheemme ja taakkamme loppujen lopuksi yksin. Ehkä tietoisina siitä, että muillakin on omat kantamuksensa - kullakin erilaiset. Jonkun ainoa toive voi olla, että pääsisi viimein jo rajan toiselle puolen ja saisi helpotuksen fyysisistä kivuistaan. Toinen toivoo helpotusta maallisiin huoliin ja murheisiin, kolmas lisää elämäniloa ja neljäs jotain muuta.

Niin vähän voimme loppujen lopuksi itse hallita. Vaikka hetkellisesti voisikin tuntua siltä, että arki ja elämä on lujasti omissa hyppysissä, unelmatalo hienosti kuosissa, etelänloma tilauksessa ja sikspäkki rautaisessa kunnossa, niin silti emme loppujen lopuksi hallitse kuin pienen pintaraapaisun. Kaikki muu on ulottumattomissamme, kohtalon, korkeimpien voimien, sattuman tai minkä lie käsissä.

Tästä tuli vähän tällainen, mutta sellaista elämä joskus on. Haikein ja epävarmoin mielin uuteen viikkoon...









© Oman katon alla
Maira Gall