keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Pikkujouluasukriisi ja sen ratkaisu

On se vuodenaika, kun pikkujoulut alkavat uhkaavasti lähestyä. Ehdin jo hieman kriiseillä, että mitä ihmettä laittaisin päälleni. Varsinkin, kun ensimmäisissä kekkereissä on ohjelmassa aktiviteetteja ja myöhemmin illallistamista. Toisista pikkujouluista ei ole hajuakaan, että mitä ihmisillä on niissä ympyröissä tapana pukea päälleen - rentoa, tyylikkään muodollista, vai jotain siltä väliltä.
 
Yhtenä päivänä otin asiakseni lähteä katsastamaan vaatekauppojen tarjontaa. Siellä oli esillä lähinnä kategoriaa A) kveekarikaavut (mikä ihmeen taantumus-/vanhoillisuuskausi nyt oikein on meneillään, kysynpä vaan? Miksi pitäisi naisen verhoutua leuasta varpaankärkiin asti muodottomaan säkkiin??) B) diskopallot ja C) muuten vaan huonot.

Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin uskalsin toivoakaan. Eilen illalla pojat hoksasivat, että tässä taannoin oli teemapäivä, jolloin lapset saivat vaatettaa äitinsä. Meiltä tämä päivä jostain kumman syystä lipsahti ohitse, mutta ratkaisimme asian siten, että lapset saivat pukea minut kotona arki-illan päätteeksi.
 
Lopputulos oli poikien mielestä kertakaikkisen upea ja äiti "kerrankin kaunis". Kuulemma asussa sopii myös lähteä pikkujouluihin. Varsinkin kirjavat korut ja erityisesti keltaiset muovikorvikset ovat oikein leikkisät ja hauskat, mikä sopii pikkujouluun kuin nenä päähän ;)

Erityishuomiona sanottakoon, että esikoinen oli kiitettävästi perillä siitä, että naisilla pitää olla nykyään "paksut ja tyylikkäät kulmakarvat". Samoin huulipunaa piti olla sekä tukka "silleen taakse vedettynä".

Problem solved  ;)



Kuvat ja stailaus: Kuopus 7 v ja Esikoinen 9 v.
 

torstai 23. marraskuuta 2017

Back to basics ja kuntosalin stereotyypit

Yksi tavallisen arkeni tukipilareista on kuntoilu, johon alkusyksystä lähtien tuli ikuisuuden pituinen tauko. Oli flunssa, poskiontelotulehdus ja sitten raastava yskä, joka osittain jatkuu edelleen. Mutta nyt - tadaa - olen päässyt jo pariin otteeseen kuntosalille. Taukojen jälkeen sitä huomaa tietyt asiat entistä paremmin. Kuten sen, että punttisalilta löytyy aina vaan ne samat stereotyyppiset kuntoilijat, iloksemme ja kauhuksemme ;)


Kolistelija. Ei ole niin isoa tai pientä painoa, jota ei voisi tiputtaa suorilta käsiltä puolen metrin korkeudelta. Vaikka ensin jaksaa (joten kuten) vetää maasta sata kiloa, niin yllättäen sitä ei jaksakaan laskea maahan, vaan se täytyy tipauttaa ryminän ja kolinan kera. Mieluiten joka ikisen toiston jälkeen.

Ähkijä/karjahtelija. Olipa käsissä sitten viisi tai viisikymmentä kiloa, niin kaikki liikkeet tehdään ähkinän, voihkinan tai karjahtelun kera. Erityisesti mieleeni on jäänyt nainen, joka kuulosti siltä kuin petipuuhissa konsanaan, voihkien kovaäänisesti ja ääni nousi lopussa pari oktaavia. NNnnnhHHHaaAAhhh!!!  Teki mieli kysyä, että tarvitsetko astmapiippua tai jotain.

Stalkkeri. Tuijottelijat ovat joko varsin suorasukaisia pällistelijöitä tai sitten vaivihkaisia tirkistelijöitä. Vinkkinä vaan, että kyllä muuten ihan hyvin huomaa, vaikka yrittäisi sieltä peilin kautta tai puolapuiden takaa kurkkia. Vinkki nro 2, että vaikka välillä hikoillaankin melko lähituntumassa, niin ne silmät voi laittaa tapittamaan vaikka seinää tai kattoa, kiitos. Ei ole kivaa eikä hienotunteista tuijottaa toisen ahteria.

Vaeltaja. Tämä lajityyppi ei pysähdy hetkeksikään, vaan hyödyntää joka minuutin. Kun sarja on tehty, alkaa armoton ravaus, pomppiminen tai nykivä kävely ympäri salia. Veikkaisin, että alalajityypillä 'reviirinmerkkaaja' on myös tarve vallata sali maskuliinisilla elkeillään omaksi reviirikseen ja esittää lauman johtajaa.

Levittelijä. Useimmat liikkeet tehdään normaalisti melko neutraalin näköisesti, eikä niissä sinänsä ole mitään seksikästä tai erityisen antavaa. Mutta levittelijä saa jokaisen kyykyn tai kulmasoudun näyttämään siltä kuin tarkoitus olisi demonstroida jotain ihan muuta, if you know what I mean... Vielä kivempi, jos levittelijä on myös ähkijä...

Nykijä. Tähän tyyppiin kuuluu monta alakategoriaa. Lähtökohtaisesti kyse on kuitenkin siitä, että liikkeet tehdään vähän miten sattuu. Yleensä puolikkaita liikkeitä, remputtamalla laitteita jotenkin vähän sinne päin. Tai sitten heilutellaan puolet itseään isompia painoja sellaisella tavalla, joka sattuu katsojaakin. Auts.

Coolit. Viileän itsetietoiset tyypit suorittavat ohjelmaansa kuulokkeet korvilla, ripsipidennykset ojossa ja trikoot piukeina. Jos otsalle valahtaakin satunnainen hikipisara, sekin on glitteriä ja sopii topin väriin täydellisesti. Pinkki purkkapallo kruunaa kokonaisuuden.

Salavoimakkaat. Välillä törmää naisiin tai miehiin, joiden ulkoinen olemus ei millään tavalla viittaa urheilullisuuteen. Tällainen voi olla vaikka pieni ja hoikka vanhempi eläkeläisnainen, joka tulee ja tempaisee ilmaan painot, joista nuoremmat voivat vain haaveilla. Eikä ilmekään värähdä, ihan kuin olisi normaalia tuosta vaan kyykätä sata kiloa ohimennen.  Respect. (Tämän vastakohta voisi olla mukavoimakkaat, joilla on autonrenkaan paksuiset käsivarret, mutta vitkuttelevat viiden kilon painoilla. Koska en kuitenkaan voi tietää heidän treeninsä kokonaisuutta, en sano mitään enempää, etten itse vaikuta idiootilta.)

Sitten on hifistelijät, kimppatreejaajat, itsensä ihailijat, yms. Sekä iso joukko ihan tavallisia tyyppejä, jotka vain kuntoilevat sen kummemmin kohkaamatta tai itsestään numeroa tekemättä. Itse luultavasti olen kiukkuisesti tuijotteleva täti-ihminen, joka suu viivana mulkoilee kolistelijoita ja ähkijöitä. Mutta vaikka mulkoilisinkin, niin kaikki mahtuvat samalle salille ja onpahan jotain ällisteltävää oman treenin lomassa ;)

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Armottomuus ihmisen ruodussa pitää?

Taannoin jäin jutustelemaan vanhemman naapurinrouvan kanssa. Aika pian puhe kääntyi lapsiin, äitiyteen ja jaksamiseen arjessa. Rouvalla itsellään on useampia aikuisia lapsia ja monituinen lauma lastenlapsia. Keskustelussa kävi ilmi, että rouvan nuorimmalla tyttärellä, jolla on alle vuoden ikäinen lapsi sekä muutama vanhempi, on jaksamisongelmia arjessa. Saatoin vain nyökytellä ja tuntea myötätunnon läikähdyksen, että ei ihme, sellaistahan se helposti on.

Mutta rouvapa tokaisi, että hän ei kyllä voi ymmärtää moista jaksamattomuutta! Että kyllähän hänkin jaksoi yksin ison lapsilauman kanssa, eikä ollut miestä auttamassa arjessa. Miksei muka tytär jaksa?

Siis mitä ihmettä? Luultavasti sydämeni jätti välistä muutaman sykäyksen. Tunsin ison kiukkumöykyn nousevan sisuksissani. Itsekin nimittäin olen yksi niitä äideistä, joka ei ole kokenut äitiyttä ja lasten hoivaamista ihan helppona ja kevyenä. Itse asiassa koko vauva- ja pikkulapsiaika oli melkoista henkiinjäämistaistelua masennuksen mustassa aukossa. Tiedän erittäin hyvin, mitä se on, kun ei vaan jaksa ja arki on yhtä loputonta väsymystä.



Tuskinpa tuolla rouvallakaan pikkulapsiarjesta selviytyminen oli aikoinaan pelkkää ruusuilla tanssia. Joku toki selviää siitä paremmin kuin toinen, sillä emmehän ole samasta muotista valettuja. Yksi kestää tietynlaiset haasteet paremmin kuin toinen, mutta toisella taas on vahvuuksia asioissa, joissa joku muu taas ei ole vahvimmillaan. Ei kai meidän ole tarkoitus olla toistemme klooneja tai robotteja, jotka suoritamme elämää ja perhearkea tismalleen saman keskivertoihanteen mukaan - alati jaksavaisina ja väsymättöminä?
 
Jäinkin miettimään, että oliko rouvalla itsellään niin isot traumat ja katkeruus lapsiarjen taakoista, ettei edes pysty tuntemaan myötätuntoa omaa tytärtään kohtaan? Vai onko hän kenties supernainen, joka on syntynyt pitämään huolta muista?
 
Ainakin tiedän sen, miten haavoittavaa voi olla, jos joku toinen edes rivien välistä tai asenteillaan arvostelee äidin jaksamista. Itse ainakin olin niin haavoittuvainen kaiken uupumiseni keskellä, että romahdin jo siitäkin, kun joku mainitsi tietenkin viettäneensä ihan kaiken ajan lastensa kanssa, eikä oma aika äidille kuulu. Itse olen ollut se "paska äiti", joka on aina tarvinnut myös omaa tilaa ja aikaa.

Vaikka meillä kaikilla on varmasti ollut omat raskaatkin vastoinkäymisemme, ei se kai tarkoita sitä, että muiden vastoinkäymiset olisivat yhtään vähäpätöisempiä? Tai että kun minä jaksoin, niin kyllä pitää sitten muidenkin jaksaa. Kun minäkään en apua saanut, niin ei saa kukaan mukaan saada. Jne.
 
Meitä naisia ja äitejä lytätään niin paljon muutenkin. Milloin pilaamme lapsemme, kun vilkuilemme somea leikkipuistossa tai imettäessä. Milloin pilaamme lapset jollakin muulla tavalla. Tai olemme huonoja, kun emme jaksa. Miksi se on muuten aina äiti, jota syyllistetään?
 
Voitaisiinko ihan oikeasti myöntää, että lasten kanssa oleminen on välillä useimmiten ihan helvetin rankkaa ja se toden totta väsyttää ja toisinaan se upottaa syvälle masennuksen mustiin aukkoihin. Vaikka yksi selvisikin 24/7 saatavilla olosta X vuoden ajan, eikä nukkunut Y vuoteen, niin joku toinen (kuten minä) ei välttämättä selviä.
 
Myötätunto ja ymmärrys ei tietääkseni ole pilannut kenenkään elämää, mutta niiden puute kylläkin.

Oletko itse kohdannut vähättelyä oman jaksamisesi suhteen perhearjessa tai muiden taakkojen alla?

Tsemppiä kaikille jaksaville ja jaksamattomille arjen sankareille <3

perjantai 17. marraskuuta 2017

Haikea luopuminen

On pitänyt monta kertaa kirjoittaa jokunen rivi meidän pienestä karvaisesta perheenjäsenestä. Aina se on jäänyt, mutta nyt on sen aika. Kirjoittelen tosin surullisissa merkeissä, sillä hamsteriteini Topi muuttaa tänään uuteen kotiin. Kuopuksella pitkin syksyä esiintynyt oireilu ja silmälääkärin tyly tuomio selkeästä allergisesta sidekalvontulehduksesta pakotti etsimään hamsulle uuden kodin.
 
Kolmessa kuukaudessa tähän pikku touhottajaan ehti kiintyä, ja etenkin lasten puolesta harmittaa. Olin lapsena varsin eläinrakas ja koin tosi surullisena sen, ettei meille voinut hankkia kissaa tai koiraa. Enkä varsinkaan ymmärtänyt miksei olisi voinut ostaa hevosta ja laittaa sitä asumaan autotalliin - autohan olisi hyvin voinut olla ulkonakin... Olin kuitenkin onnellinen, kun lopulta sain hamsterin. Ehkä siksikin tuntui niin kotoisalta tässä nykyisessä elämäntilanteessa saada meillekin kultahamsteri - ja sitä haikeammalta tuntuu siitä luopuminen.


Hamsterikin tykkää kirjoista ;)

Eläinallergia on siitä kurja, ettei välttämättä etukäteenkään voi tietää miten reagoi eläinpölyille. Toki olisi voinut teettää allergiatestit ja niiden avulla selvittää herkkyyttä, mutta oireet ja niiden rajuus selviää lopulta vasta eläimen kanssa kosketuksissa ollessa. Sekin muuten selvisi, että juuri pikkujyrsijät ovat yleisimpiä allergiaoireiden aiheuttajia.
 
Lapsen on kuitenkin oireistaan huolimatta vaikea ymmärtää, että eläimestä pitää luopua. Helppoa se ei ole itsellekään, vaikka olenkin yskinyt ja aivastellut tavallista enemmän tänä syksynä, enkä osaa sanoa mikä siitä on eläinpölyn aiheuttamaa ja mikä ns. valuvikaa tai työpaikan ilmastoinnin syytä.
 
Joka tapauksessa nämä kolme kuukautta pikku hamsun kanssa ovat olleet mukavia. Vaikka nämä otukset ovatkin yöeläimiä ja yhteiset hetket ovat sen takia olleet varsin myöhäisiltapainotteisia, niin ihanahan tuon touhottavan karvapallon edesottamuksia on ollut seurata. Topi on kertakaikkisen ihana, herkkis, utelias ja touhukas otus.

Tänään on varmasti edessä runsain mitoin haikeutta ja kyyneleitä, kun sanomme Topille hellät heipat ja toivotamme sille hyvää hamsterinelämää <3



keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Hitaalla

Käyn blogin suhteen nyt tosi pitkillä ja hitailla piuhoilla. Piti päivittää jotain jo viime viikon lopulla, mutta hups, ollaankin jo seuraavan viikon puolivälissä!
 
Vaikka kirkasvalolamppu, Q10 ja vitamiinilisä ovat ahkerassa käytössä, niin olen vähän horteessa. Hoksasin senkin, että rytmihäiriöni liittyvät kaamokseen. Pari vuotta sitten kävin tutkituttamassa sydämen ylimääräiset pompottelut, mutta harmittomia onneksi olivat. Nyt vasta tajusin, että ne ovat tulleet aina käsi kädessä pimeän vuodenajan kanssa. Kaikkea tämä siis teettää. (En nyt mene syvemmälle muihin terveysaiheisiin, kuten peräpukamiin, krhm...)
 
Viime viikolla ilahdutti ihan hirveästi, kun sain Satulinna-Tuijalta aivan ihastuttavat villasukat kortin kera! Niin kauniit ja tulivat vilukissalle tarpeeseen. Kiitos, olen niin otettu <3  Itselläni menisi taidot ja hermot solmuun jo ensimmäisen värikerroksen kohdalla, joten arvostan suuresti sitä, että joillain pysyy puikot käsissä ja tulos on näin ihana.



Mitäs muuta..?
 
Tänä aamuna lähdin ajelemaan töihin päin ja onneksi jo omalla parkkipaikalla huomasin, että olisi kätevää irrottaa se auton lämppärin johto ennen kuin ajelee pidemmälle. Onneksi mitään ei mennyt hajalle - siitä nyt olisikin riemu syntynyt perheen miesväestön keskuudessa.
 
Parin viikon päästä alkaa jo joulukuu ja meillä lapset käyvät kovaa debattia siitä, pitäisikö ostaa suklaa- vaiko legokalenteri. Minä kannatan ensin mainittua jo ihan budjettisyistä. Sekin pohdituttaa, että milloin ihmeessä 9-vuotiaalle selviää totuus joulupukista?! Hän uskoo vieläkin vakaasti pukkiin, vaikka hammaskeijun perimmäinen olemus (=äiti) paljastuikin taannoin. Eipä muuten, mutta mietin, että vieläkö tänäkin vuonna pitää varata joulupukin vierailu. Sinänsä tosin ihanaa, että lapsuus tuon asian osalta jatkuu vielä. Ehtii niitä pukittomiakin jouluja vielä tulla.
 
Kertokaa muuten, jos tiedätte mistä löytyisi tällaiselle sekaravintokäyttöiselle menopelille latauspistoke? Jos vaikka tulisi vähän virtaa olemukseen ja blogiin ihan ajatuksiakin :)  Vajaalla latauksella saatte tyytyä näihin Niitä näitä kaalinpäitä -höpinöihin. Mukavaa, että kuitenkin roikutte mukana <3
 

perjantai 10. marraskuuta 2017

Burnoutin ja zenin välimaastossa

Viikko on ollut taas melkoista hurlumheitä ja siihen on mahtunut paitsi huonoja viboja ja väsymyshepuleita, myös hyvää flow-fiilistä. Parhaimmillaan hyräilin kiikuttaessani tiikerikakkua pojan säbäjoukkueen kahviotalkoisiin. Oli hetkellisesti hyvä fiilis viikon ilopilkuista, perheestä ja lapsista, sekä siitä, että hitto vieköön olen jaksanut tehdä kaiken aika hyvin.

Pahimmillaan räjähtelin leipoessani ko. kakkua ja huomatessani, että tärkeimmät tarvikkeet tietenkin puuttuvat. Samalla meinasi kaatua niskaan monta isompaa asiaa, joista vähäisin ei ollut lapsella ilmennyt allergia ja päätös luopua lemmikkihamsterista mahdollisimman pikaisesti. Kakkua veivatessa yritin samaan aikaan osallistua lapsen kotiläksyihin, hoputtaa tyyppejä iltapalalle ja pysyä perillä wilma-viesteistä. Hermo paloi ja melkein kakkukin...

Aiemmin päivällä oli ollut todella ikävä asiakaspuhelu, jonka aikana olisi tehnyt mieli sanoa suorat sanat, mutta diplomaattisesti piti tasapainotella kuin paraskin poliitikko. Olen pahoillani ja ymmärrän kyllä, mutta en voi ottaa kantaa ja liibalaaba... Purin hammasta ja olin kiukkuinen vielä illallakin - niiden muiden asioiden lisäksi.


Niinpä saatoin vain nyökytellä sille faktalle, että todellakin perhe-elämästä voi saada burnoutin, varsinkin yhdistettynä työssäkäyntiin. Oikeastaan olen todennut, että vaikka vauva- ja pikkulapsivuosina oli kamalaa omalla tavallaan, niin eipä ole koululaisvaihekaan helppo. Nykyään ei auta enää Ryhmä Haut, ja delegoitavia asioitakin on moninkertaisesti. Harrastukset, läksyt, koekuulustelut, viemiset ja tuomiset, poikien väliset kärhämät, lukuisat huolehtimiset ja muistamiset. Kai se on niin, että sitten helpottaa, kun tyypit muuttavat omilleen.

Kun minä tuskailen sitä, että pääsisipä jonnekin ja saisipa olla välillä yksin, niin toiset sulkeutuvat vapaaehtoisesti pieneen tilaan perheen kanssa kuudeksi vuodeksi! Tsiisös ja omg. Upeaa heille, mutta minä kilahdan jo kuudessa tunnissa samassa suljetussa tilassa perheeni kanssa. Voisin silti kyllä lähteä maailmanympäripurjehdukselle - seurana asiansa osaava (joko eunukki tai sitten tosi hottis) kippari ja iso kasa kirjoja ja sata lootaa viiniä. Sponsoreita?

Mutta hei, tämä ei ollut valitus. Vain toteamus. Ja olen still alive and kicking. Sitä paitsi luultavasti kaamos on saamassa minut johonkin omituiseen aivopöhnään, kun en jaksa tällä erää repiä enempää angstia ja olen oikeastaan melko zen. Kaamosperäinen sisäsyntyinen lobotomia? (Lapset ehkä iloitsisivat, jos lobotomia etenisi sille asteelle, ettei äiti saisi enää raivareita.)

Näillä mennään ja onneksi maailmassa on suklaata ja kahvia.

Keittääkö teillä yli perhe-elämä ja sadat käsissä pidettävät arjen langat? Vai kuka tunnustaa olevansa se perfect äiti, joka hanskaa aina kaiken hymyssä suin? ;)

tiistai 7. marraskuuta 2017

Yhdellä sanalla

Nappasin Satulinnan Tuijalta haasteen, jossa yhdellä sanalla vastataan moninaisiin kysymyksiin. Rönsyilevänä vastailijana tällainen minimalismi oli toisaalta vaikeaa ja toisaalta ihanan virkistävää. Lyhyestä virsi kaunis. Nappaa haaste mukaasi, niin tulen kurkkimaan :)

1. Missä kännykkäsi on? Vieressä.
2. Puolisosi? Turvallinen.
3. Hiuksesi? Puolipitkät.
4. Äitisi? Taivaassa.
5. Isäsi? Eläkkeellä
6. Suosikkisi? Kahvi.
7. Unesi viime yöltä? Vauhdikas.
8. Mielijuomasi? Skumppa..?
9. Unelmasi? Matkustella.


10. Missä huoneessa olet? Työhuoneessa.
11. Harrastuksesi? Valokuvaus.
12. Pelkosi? Hylkääminen.
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Samassa.
14. Missä olit viime yönä? Kotona.
15. Jotain, mitä sinä et ole? Rempseä.
16. Muffinsit? Hyviä.
17. Toivelistalla? Kamera.


18. Paikka, jossa kasvoit? Päijät-Häme.
19. Mitä teit viimeksi? Kahvittelin.
20. Mitä sinulla on ylläsi? Farkut.
21. Televisiosi? Riittävä.
22. Lemmikkisi? Pikkuruinen.
23. Ystäväsi? Ihania!
24. Elämäsi? Keskinkertainen.
25. Mielialasi? Vuoristorata.
26. Ikävöitkö jotakuta? Kyllä.
27. Auto? Volvo.


28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Turkiksia.
29. Lempikauppasi? Ruokakauppa.
30. Lempivärisi? Kaikki.
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään.
32. Milloin viimeksi itkit? Taannoin.
33. Kuka on tärkein läheisesi? Monikin.
34. Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Mökki.
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Säbäjoukkue.
36. Lempiruokapaikka? Satunnainen.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Hämäränhyssyä

Viikonloppu oli järkkäilyä ja pyykkiä, ruuanlaittoa tai sen pakoilua, muutamat viinilasilliset ystävien kanssa, saunomista, syömistä, lasten kyläileviä kavereita, härdelliä ja omia yrityksiäni paeta hetkeksi yksinäisyyteen.

Oli myös hämäränhyssyä ja pimeyden ihmettelyä. Jos voisin, karkaisin talveksi jonnekin aurinkoon. Ei tunnu oikealta paikalta tämä kalsean pimeä maa. Kesät ovat ihania valoisuudessaan ja vehreydessään - eikä se lämpökään pahaa tekisi. Mutta tämä talvinen kaamos tekee pahaa.

Ostin piristykseksi kimpun neilikoita, polttelin kynttilöitä ja viritin parvekkeelle kaamosvalot. Vaikka ne oikeasti eivät autakaan väsymykseen, niin ovathan ne silmälle kauniit. Pahin väsymys minulla tosin yleensä iskee vasta joskus joulun aikoihin, kun hämäryyttä on takana jo pari kuukautta. Ja sitten on pitkän kiduttava ruma kevättalvi loskasäineen ja kuraisine ojanpielineen. Heräilen elävien kirjoihin jälleen joskus huhti-toukokuussa.

Mutta valitus sikseen. Koitetaan etsiä konstit pimeyden sietämiseen. Minulle ne ovat ulkoilu, suklaa ja haaveilu. Ystävien näkeminen auttaa myös, jos vaan suinkin ehtii heitä nähdä.

Tsemppiä ja lempeyttä uuteen viikkoon!






keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Eräänä päivänä

Tuijalla oli taannoin kiva postaus yhdestä arkipäivästä tekemisineen. Minusta on superkivaa lukea muiden päivänkulusta ja ihan tavallisesta arjesta, vaikken oikeastaan tiedä miksi. Viihtyisin hyvin kärpäsenä katossa, ihan vaan katselemassa muiden elämää.

Teki mieli tehdä samanlainen postaus, joten tässä arkihulinat eiliseltä tiistailta.

 * * *  
Aamulla olo oli väsyneen nihkeä, koska olin heräillyt yöllä pariin otteeseen. Enkä ole muutenkaan lainkaan hyvä aamuherääjä... Napsautin heti päälle kirkasvalolampun ja koko huushollin kaikki valot.
 
Mies oli työreissussa, joten kaikki lasten aamupakottamiset olivat vastuullani. Esikoinen on melko reipas, mutta kuopus ihan mahdoton laiskamato. Harmitti miljoonatta kertaa, kun hammaspesut, pukemiset ja tukan kampaamiset sujuivat vain väkipakolla ja lievähkön (krhm) äänenkorotuksen saattelemana. Sitten omat meikit, tukan kesytys ja vaatteet päälle. Aamupalaksi söimme tällä kertaa leipää ja jugurttia, kun en jaksanut alkaa keitellä joka-aamuista kaurapuuroa.
  
Keli oli lievästi pakkasella ja kotikatu jäinen, joten en rohjennut lähteä lipsuttelemaan kesärenkailla. Oli pakko turvautua bussiin. Lisäksi kuopuksella oli myöhäisempi kouluunmeno ja häntä pelottaa olla yksin kotona, joten minäkin venytin oman lähtöni myöhemmäksi. Töissä olinkin vasta lähempänä puolta kymmentä, aiks... Onneksi työaika on joustava ja saldoja voi tarpeen tullen venytellä.



Töissä oli normimeininkiä: asiakkaiden ongelmiin ja kysymyksiin vastailua, parit laskutukset ja ohjelmiston testaamista pitkin päivää. Yritin myös keskittyä lukemaan paria ajankohtaista alaan liittyvää asiaa. Iltapäivällä oli jälleen pakko venyttää saldoja ja lähteä hieman aikaisemmin, jotta ehtisin bussikyydillä kotiin ja laittamaan ruokaa ennen esikoisen säbätreenejä. Kotiin ehdin puoli viiden maissa ja sillä välin mieskin oli ehtinyt jo kotiin. Hän tosin lähti samoin tein ajelemaan vielä maalle ja hakemaan talvirenkaitani anoppilan säilöstä.
 
Minä suhasin pää punaisena hellan ja pyykkikoneen välillä. Välillä karjahtelin esikoista vaihtamaan säbävaatteita ja pakkaamaan reppua. Kuopus ilmaantui kotiin kaveriltaan, mutta halusi päästä tämän mukana kouludiskoon - jonka minä olin unohtanut tyystin! Ei muuta kuin pikkutyypille pikainen jugurttiannos nassuun ja vähän taskurahaa mukaan ja eikun diskoilemaan.
 
Onnistuin olemaan polttamatta ruokia pohjaan ja pääsin syömään esikoisen kanssa (kanaa ja riisiä). Sitten pikimmiten ulkovaatteet päälle ja klo 17.15 kohti pojan treenejä. Lähtiessä iski pikkupaniikki, kun auto oli suunnilleen umpijäässä ja alla tietenkin ne kesärenkaat. Perille päästiin ja puolivälissä matkaa tuulilasikin aukesi :D  Saatoin vain todeta matkalla, että jep jep, äiti säätää ja hyvin menee taas...

Poitsu jäi treenailemaan ja minä suhasin takaisin kotiin. Tiskit ja pyykit koneeseen ja vähän paikkojen suorimista. Kuopus ilmaantui iloisena kotiin diskosta. Katsoimme läpi poitsun läksyt ja sitten taas lähdinkin hakemaan esikoista treeneistä. Sieltä kotiin, ja sain autoni takakonttiin talvirenkaat, jotka mies oli tässä välissä roudannut maalta. Seuraava stoppi huoltsikalla, jonne jätin auton seuraavan päivän renkaanvaihtoa varten.
   
Kotona olin kahdeksalta ja aloin hätistellä poikia iltapesuille. Jostain alitajunnan kerroksista hoksasin, että esikoisen lukema uskonnonkokeen alue on ihan eri kuin Wilmassa mainitut sivut. Joten pikainen kertaus Vanhan testamentin tyypeistä. Hieman kyllä mielessäni mietin, että mihin tätä tietoa oikeasti tarvitaan. Paitsi että opetus seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta vuodesta oli ihan jees. (Eli tuleeko mullekin vielä ne lihavat vuodet? Ja mieluiten noin niinkuin symbolisesti, kiitos...)
 
Lopulta tyypit olivat sängyssä ja kello oli varttia vaille yhdeksän. Siivoilin vielä keittiötä ja pyöritin pyykkirumbaa. Katsoin valmiiksi poikien sekä omat vaatteet seuraavalle päivälle. Suihku, iltapala ja päivän huipennus: laskujen maksu... Pankkitilin saldo sen jälkeen ei paljon hymyilyttänyt. Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä, että juoksee pää punaisena ja silti ei käteen jää mitään.

Yhtäkkiä kello oli puoli yksitoista ja sänky veti puoleensa. Päivässä oli turhan paljon tekemisiä ja ihan liian vähän hengähdyksiä. Töissä sentään sai juoda kahvit rauhassa, mutta muuten tuntui siltä, että lensin tukka putkella ehtimättä edes kissaa sanoa.
 * * *

Tänään ehdin istahtaa sen verran, että sain näpyteltyä eilisen tekstiksi. Hyvä kai sekin :D Nyt huiskis vaan taputtelemaan lapset sänkyyn, iltapalalle ja suihkuun. Iltalenkki jäi tänäänkin vain haaveeksi.

Tulisipa jo viikonloppu!

© Oman katon alla
Maira Gall