perjantai 17. marraskuuta 2017

Haikea luopuminen

On pitänyt monta kertaa kirjoittaa jokunen rivi meidän pienestä karvaisesta perheenjäsenestä. Aina se on jäänyt, mutta nyt on sen aika. Kirjoittelen tosin surullisissa merkeissä, sillä hamsteriteini Topi muuttaa tänään uuteen kotiin. Kuopuksella pitkin syksyä esiintynyt oireilu ja silmälääkärin tyly tuomio selkeästä allergisesta sidekalvontulehduksesta pakotti etsimään hamsulle uuden kodin.
 
Kolmessa kuukaudessa tähän pikku touhottajaan ehti kiintyä, ja etenkin lasten puolesta harmittaa. Olin lapsena varsin eläinrakas ja koin tosi surullisena sen, ettei meille voinut hankkia kissaa tai koiraa. Enkä varsinkaan ymmärtänyt miksei olisi voinut ostaa hevosta ja laittaa sitä asumaan autotalliin - autohan olisi hyvin voinut olla ulkonakin... Olin kuitenkin onnellinen, kun lopulta sain hamsterin. Ehkä siksikin tuntui niin kotoisalta tässä nykyisessä elämäntilanteessa saada meillekin kultahamsteri - ja sitä haikeammalta tuntuu siitä luopuminen.


Hamsterikin tykkää kirjoista ;)

Eläinallergia on siitä kurja, ettei välttämättä etukäteenkään voi tietää miten reagoi eläinpölyille. Toki olisi voinut teettää allergiatestit ja niiden avulla selvittää herkkyyttä, mutta oireet ja niiden rajuus selviää lopulta vasta eläimen kanssa kosketuksissa ollessa. Sekin muuten selvisi, että juuri pikkujyrsijät ovat yleisimpiä allergiaoireiden aiheuttajia.
 
Lapsen on kuitenkin oireistaan huolimatta vaikea ymmärtää, että eläimestä pitää luopua. Helppoa se ei ole itsellekään, vaikka olenkin yskinyt ja aivastellut tavallista enemmän tänä syksynä, enkä osaa sanoa mikä siitä on eläinpölyn aiheuttamaa ja mikä ns. valuvikaa tai työpaikan ilmastoinnin syytä.
 
Joka tapauksessa nämä kolme kuukautta pikku hamsun kanssa ovat olleet mukavia. Vaikka nämä otukset ovatkin yöeläimiä ja yhteiset hetket ovat sen takia olleet varsin myöhäisiltapainotteisia, niin ihanahan tuon touhottavan karvapallon edesottamuksia on ollut seurata. Topi on kertakaikkisen ihana, herkkis, utelias ja touhukas otus.
 
Tänään on varmasti edessä runsain mitoin haikeutta ja kyyneleitä, kun sanomme Topille hellät heipat ja toivotamme sille hyvää hamsterinelämää <3  



keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Hitaalla

Käyn blogin suhteen nyt tosi pitkillä ja hitailla piuhoilla. Piti päivittää jotain jo viime viikon lopulla, mutta hups, ollaankin jo seuraavan viikon puolivälissä!
 
Vaikka kirkasvalolamppu, Q10 ja vitamiinilisä ovat ahkerassa käytössä, niin olen vähän horteessa. Hoksasin senkin, että rytmihäiriöni liittyvät kaamokseen. Pari vuotta sitten kävin tutkituttamassa sydämen ylimääräiset pompottelut, mutta harmittomia onneksi olivat. Nyt vasta tajusin, että ne ovat tulleet aina käsi kädessä pimeän vuodenajan kanssa. Kaikkea tämä siis teettää. (En nyt mene syvemmälle muihin terveysaiheisiin, kuten peräpukamiin, krhm...)
 
Viime viikolla ilahdutti ihan hirveästi, kun sain Satulinna-Tuijalta aivan ihastuttavat villasukat kortin kera! Niin kauniit ja tulivat vilukissalle tarpeeseen. Kiitos, olen niin otettu <3  Itselläni menisi taidot ja hermot solmuun jo ensimmäisen värikerroksen kohdalla, joten arvostan suuresti sitä, että joillain pysyy puikot käsissä ja tulos on näin ihana.



Mitäs muuta..?
 
Tänä aamuna lähdin ajelemaan töihin päin ja onneksi jo omalla parkkipaikalla huomasin, että olisi kätevää irrottaa se auton lämppärin johto ennen kuin ajelee pidemmälle. Onneksi mitään ei mennyt hajalle - siitä nyt olisikin riemu syntynyt perheen miesväestön keskuudessa.
 
Parin viikon päästä alkaa jo joulukuu ja meillä lapset käyvät kovaa debattia siitä, pitäisikö ostaa suklaa- vaiko legokalenteri. Minä kannatan ensin mainittua jo ihan budjettisyistä. Sekin pohdituttaa, että milloin ihmeessä 9-vuotiaalle selviää totuus joulupukista?! Hän uskoo vieläkin vakaasti pukkiin, vaikka hammaskeijun perimmäinen olemus (=äiti) paljastuikin taannoin. Eipä muuten, mutta mietin, että vieläkö tänäkin vuonna pitää varata joulupukin vierailu. Sinänsä tosin ihanaa, että lapsuus tuon asian osalta jatkuu vielä. Ehtii niitä pukittomiakin jouluja vielä tulla.
 
Kertokaa muuten, jos tiedätte mistä löytyisi tällaiselle sekaravintokäyttöiselle menopelille latauspistoke? Jos vaikka tulisi vähän virtaa olemukseen ja blogiin ihan ajatuksiakin :)  Vajaalla latauksella saatte tyytyä näihin Niitä näitä kaalinpäitä -höpinöihin. Mukavaa, että kuitenkin roikutte mukana <3
 

perjantai 10. marraskuuta 2017

Burnoutin ja zenin välimaastossa

Viikko on ollut taas melkoista hurlumheitä ja siihen on mahtunut paitsi huonoja viboja ja väsymyshepuleita, myös hyvää flow-fiilistä. Parhaimmillaan hyräilin kiikuttaessani tiikerikakkua pojan säbäjoukkueen kahviotalkoisiin. Oli hetkellisesti hyvä fiilis viikon ilopilkuista, perheestä ja lapsista, sekä siitä, että hitto vieköön olen jaksanut tehdä kaiken aika hyvin.

Pahimmillaan räjähtelin leipoessani ko. kakkua ja huomatessani, että tärkeimmät tarvikkeet tietenkin puuttuvat. Samalla meinasi kaatua niskaan monta isompaa asiaa, joista vähäisin ei ollut lapsella ilmennyt allergia ja päätös luopua lemmikkihamsterista mahdollisimman pikaisesti. Kakkua veivatessa yritin samaan aikaan osallistua lapsen kotiläksyihin, hoputtaa tyyppejä iltapalalle ja pysyä perillä wilma-viesteistä. Hermo paloi ja melkein kakkukin...

Aiemmin päivällä oli ollut todella ikävä asiakaspuhelu, jonka aikana olisi tehnyt mieli sanoa suorat sanat, mutta diplomaattisesti piti tasapainotella kuin paraskin poliitikko. Olen pahoillani ja ymmärrän kyllä, mutta en voi ottaa kantaa ja liibalaaba... Purin hammasta ja olin kiukkuinen vielä illallakin - niiden muiden asioiden lisäksi.


Niinpä saatoin vain nyökytellä sille faktalle, että todellakin perhe-elämästä voi saada burnoutin, varsinkin yhdistettynä työssäkäyntiin. Oikeastaan olen todennut, että vaikka vauva- ja pikkulapsivuosina oli kamalaa omalla tavallaan, niin eipä ole koululaisvaihekaan helppo. Nykyään ei auta enää Ryhmä Haut, ja delegoitavia asioitakin on moninkertaisesti. Harrastukset, läksyt, koekuulustelut, viemiset ja tuomiset, poikien väliset kärhämät, lukuisat huolehtimiset ja muistamiset. Kai se on niin, että sitten helpottaa, kun tyypit muuttavat omilleen.

Kun minä tuskailen sitä, että pääsisipä jonnekin ja saisipa olla välillä yksin, niin toiset sulkeutuvat vapaaehtoisesti pieneen tilaan perheen kanssa kuudeksi vuodeksi! Tsiisös ja omg. Upeaa heille, mutta minä kilahdan jo kuudessa tunnissa samassa suljetussa tilassa perheeni kanssa. Voisin silti kyllä lähteä maailmanympäripurjehdukselle - seurana asiansa osaava (joko eunukki tai sitten tosi hottis) kippari ja iso kasa kirjoja ja sata lootaa viiniä. Sponsoreita?

Mutta hei, tämä ei ollut valitus. Vain toteamus. Ja olen still alive and kicking. Sitä paitsi luultavasti kaamos on saamassa minut johonkin omituiseen aivopöhnään, kun en jaksa tällä erää repiä enempää angstia ja olen oikeastaan melko zen. Kaamosperäinen sisäsyntyinen lobotomia? (Lapset ehkä iloitsisivat, jos lobotomia etenisi sille asteelle, ettei äiti saisi enää raivareita.)

Näillä mennään ja onneksi maailmassa on suklaata ja kahvia.

Keittääkö teillä yli perhe-elämä ja sadat käsissä pidettävät arjen langat? Vai kuka tunnustaa olevansa se perfect äiti, joka hanskaa aina kaiken hymyssä suin? ;)

tiistai 7. marraskuuta 2017

Yhdellä sanalla

Nappasin Satulinnan Tuijalta haasteen, jossa yhdellä sanalla vastataan moninaisiin kysymyksiin. Rönsyilevänä vastailijana tällainen minimalismi oli toisaalta vaikeaa ja toisaalta ihanan virkistävää. Lyhyestä virsi kaunis. Nappaa haaste mukaasi, niin tulen kurkkimaan :)

1. Missä kännykkäsi on? Vieressä.
2. Puolisosi? Turvallinen.
3. Hiuksesi? Puolipitkät.
4. Äitisi? Taivaassa.
5. Isäsi? Eläkkeellä
6. Suosikkisi? Kahvi.
7. Unesi viime yöltä? Vauhdikas.
8. Mielijuomasi? Skumppa..?
9. Unelmasi? Matkustella.


10. Missä huoneessa olet? Työhuoneessa.
11. Harrastuksesi? Valokuvaus.
12. Pelkosi? Hylkääminen.
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Samassa.
14. Missä olit viime yönä? Kotona.
15. Jotain, mitä sinä et ole? Rempseä.
16. Muffinsit? Hyviä.
17. Toivelistalla? Kamera.


18. Paikka, jossa kasvoit? Päijät-Häme.
19. Mitä teit viimeksi? Kahvittelin.
20. Mitä sinulla on ylläsi? Farkut.
21. Televisiosi? Riittävä.
22. Lemmikkisi? Pikkuruinen.
23. Ystäväsi? Ihania!
24. Elämäsi? Keskinkertainen.
25. Mielialasi? Vuoristorata.
26. Ikävöitkö jotakuta? Kyllä.
27. Auto? Volvo.


28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Turkiksia.
29. Lempikauppasi? Ruokakauppa.
30. Lempivärisi? Kaikki.
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään.
32. Milloin viimeksi itkit? Taannoin.
33. Kuka on tärkein läheisesi? Monikin.
34. Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Mökki.
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Säbäjoukkue.
36. Lempiruokapaikka? Satunnainen.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Hämäränhyssyä

Viikonloppu oli järkkäilyä ja pyykkiä, ruuanlaittoa tai sen pakoilua, muutamat viinilasilliset ystävien kanssa, saunomista, syömistä, lasten kyläileviä kavereita, härdelliä ja omia yrityksiäni paeta hetkeksi yksinäisyyteen.
 
Oli myös hämäränhyssyä ja pimeyden ihmettelyä. Jos voisin, karkaisin talveksi jonnekin aurinkoon. Ei tunnu oikealta paikalta tämä kalsean pimeä maa. Kesät ovat ihania valoisuudessaan ja vehreydessään - eikä se lämpökään pahaa tekisi. Mutta tämä talvinen kaamos tekee pahaa.

Ostin piristykseksi kimpun neilikoita, polttelin kynttilöitä ja viritin parvekkeelle kaamosvalot. Vaikka ne oikeasti eivät autakaan väsymykseen, niin ovathan ne silmälle kauniit. Pahin väsymys minulla tosin yleensä iskee vasta joskus joulun aikoihin, kun hämäryyttä on takana jo pari kuukautta. Ja sitten on pitkän kiduttava ruma kevättalvi loskasäineen ja kuraisine ojanpielineen. Heräilen elävien kirjoihin jälleen joskus huhti-toukokuussa.
 
Mutta valitus sikseen. Koitetaan etsiä konstit pimeyden sietämiseen. Minulle ne ovat ulkoilu, suklaa ja haaveilu. Ystävien näkeminen auttaa myös, jos vaan suinkin ehtii heitä nähdä.
 
Tsemppiä ja lempeyttä uuteen viikkoon!






keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Eräänä päivänä

Tuijalla oli taannoin kiva postaus yhdestä arkipäivästä tekemisineen. Minusta on superkivaa lukea muiden päivänkulusta ja ihan tavallisesta arjesta, vaikken oikeastaan tiedä miksi. Viihtyisin hyvin kärpäsenä katossa, ihan vaan katselemassa muiden elämää.

Teki mieli tehdä samanlainen postaus, joten tässä arkihulinat eiliseltä tiistailta.

 * * *  
Aamulla olo oli väsyneen nihkeä, koska olin heräillyt yöllä pariin otteeseen. Enkä ole muutenkaan lainkaan hyvä aamuherääjä... Napsautin heti päälle kirkasvalolampun ja koko huushollin kaikki valot.
 
Mies oli työreissussa, joten kaikki lasten aamupakottamiset olivat vastuullani. Esikoinen on melko reipas, mutta kuopus ihan mahdoton laiskamato. Harmitti miljoonatta kertaa, kun hammaspesut, pukemiset ja tukan kampaamiset sujuivat vain väkipakolla ja lievähkön (krhm) äänenkorotuksen saattelemana. Sitten omat meikit, tukan kesytys ja vaatteet päälle. Aamupalaksi söimme tällä kertaa leipää ja jugurttia, kun en jaksanut alkaa keitellä joka-aamuista kaurapuuroa.
  
Keli oli lievästi pakkasella ja kotikatu jäinen, joten en rohjennut lähteä lipsuttelemaan kesärenkailla. Oli pakko turvautua bussiin. Lisäksi kuopuksella oli myöhäisempi kouluunmeno ja häntä pelottaa olla yksin kotona, joten minäkin venytin oman lähtöni myöhemmäksi. Töissä olinkin vasta lähempänä puolta kymmentä, aiks... Onneksi työaika on joustava ja saldoja voi tarpeen tullen venytellä.



Töissä oli normimeininkiä: asiakkaiden ongelmiin ja kysymyksiin vastailua, parit laskutukset ja ohjelmiston testaamista pitkin päivää. Yritin myös keskittyä lukemaan paria ajankohtaista alaan liittyvää asiaa. Iltapäivällä oli jälleen pakko venyttää saldoja ja lähteä hieman aikaisemmin, jotta ehtisin bussikyydillä kotiin ja laittamaan ruokaa ennen esikoisen säbätreenejä. Kotiin ehdin puoli viiden maissa ja sillä välin mieskin oli ehtinyt jo kotiin. Hän tosin lähti samoin tein ajelemaan vielä maalle ja hakemaan talvirenkaitani anoppilan säilöstä.
 
Minä suhasin pää punaisena hellan ja pyykkikoneen välillä. Välillä karjahtelin esikoista vaihtamaan säbävaatteita ja pakkaamaan reppua. Kuopus ilmaantui kotiin kaveriltaan, mutta halusi päästä tämän mukana kouludiskoon - jonka minä olin unohtanut tyystin! Ei muuta kuin pikkutyypille pikainen jugurttiannos nassuun ja vähän taskurahaa mukaan ja eikun diskoilemaan.
 
Onnistuin olemaan polttamatta ruokia pohjaan ja pääsin syömään esikoisen kanssa (kanaa ja riisiä). Sitten pikimmiten ulkovaatteet päälle ja klo 17.15 kohti pojan treenejä. Lähtiessä iski pikkupaniikki, kun auto oli suunnilleen umpijäässä ja alla tietenkin ne kesärenkaat. Perille päästiin ja puolivälissä matkaa tuulilasikin aukesi :D  Saatoin vain todeta matkalla, että jep jep, äiti säätää ja hyvin menee taas...

Poitsu jäi treenailemaan ja minä suhasin takaisin kotiin. Tiskit ja pyykit koneeseen ja vähän paikkojen suorimista. Kuopus ilmaantui iloisena kotiin diskosta. Katsoimme läpi poitsun läksyt ja sitten taas lähdinkin hakemaan esikoista treeneistä. Sieltä kotiin, ja sain autoni takakonttiin talvirenkaat, jotka mies oli tässä välissä roudannut maalta. Seuraava stoppi huoltsikalla, jonne jätin auton seuraavan päivän renkaanvaihtoa varten.
   
Kotona olin kahdeksalta ja aloin hätistellä poikia iltapesuille. Jostain alitajunnan kerroksista hoksasin, että esikoisen lukema uskonnonkokeen alue on ihan eri kuin Wilmassa mainitut sivut. Joten pikainen kertaus Vanhan testamentin tyypeistä. Hieman kyllä mielessäni mietin, että mihin tätä tietoa oikeasti tarvitaan. Paitsi että opetus seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta vuodesta oli ihan jees. (Eli tuleeko mullekin vielä ne lihavat vuodet? Ja mieluiten noin niinkuin symbolisesti, kiitos...)
 
Lopulta tyypit olivat sängyssä ja kello oli varttia vaille yhdeksän. Siivoilin vielä keittiötä ja pyöritin pyykkirumbaa. Katsoin valmiiksi poikien sekä omat vaatteet seuraavalle päivälle. Suihku, iltapala ja päivän huipennus: laskujen maksu... Pankkitilin saldo sen jälkeen ei paljon hymyilyttänyt. Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä, että juoksee pää punaisena ja silti ei käteen jää mitään.
 
Yhtäkkiä kello oli puoli yksitoista ja sänky veti puoleensa. Päivässä oli turhan paljon tekemisiä ja ihan liian vähän hengähdyksiä. Töissä sentään sai juoda kahvit rauhassa, mutta muuten tuntui siltä, että lensin tukka putkella ehtimättä edes kissaa sanoa.  
 * * *

Tänään ehdin istahtaa sen verran, että sain näpyteltyä eilisen tekstiksi. Hyvä kai sekin :D Nyt huiskis vaan taputtelemaan lapset sänkyyn, iltapalalle ja suihkuun. Iltalenkki jäi tänäänkin vain haaveeksi.

Tulisipa jo viikonloppu!

perjantai 27. lokakuuta 2017

Yhtäkkiä talvi

Tiesin kyllä varautua, sillä olihan sitä toitotettu lehdissä jo monta päivää. Lumimassa vyöryy Suomen ylitse!!! Mutta niinhän se piti helteenkin vyöryä kesällä, vaan kuinkas kävikään sen kanssa...

Eilen aamulla kyllä hieraisin silmiäni ja sain jonkin sortin itkupotkuraivarin. Autossa kesärenkaat, eikä mitään asiaa liikenteeseen. Myönnän olevani vähän kermaperse, mutta en tiedä suunnilleen mitään niin kamalaa kuin ruuhkaisessa paikallisbussilla matkustaminen. Sata kertaa yök. Yritän kyllä joissain muissa asioissa olla ilmastoystävällinen, mutta autoiluun saakka se ei ulotu. Työpaikalleni saakka ei edes mene busseja, vaan loppumatkasta pitää kävellä 1,5 kilometriä ja matkaan tuhrautuu kaksinkertaisesti aikaa omaan autoon verrattuna.

Ei auttanut kuin sulloutua täyteen tupattuun bussiin. Vaikka vähän kamalaa olikin, niin loppumatkan kävelyreitti hyvitti First world problem -ahdistukseni.

Puut olivat lumipeitteen alla, maisema lumisateisen utuinen ja kaikki oli yhtäkkiä ihan erilaista. Puntit ja sukat kastuivat talvikengistä huolimatta, mutta ei oikeastaan haitannut. Harmitti ainoastaan se, etten ollut tajunnut ottaa oikeaa kameraa mukaan ja piti tyytyä kännykkälaatuun. Ensi kerralla korjaan asian ;)







Talven ihmemaa lienee pian mennyttä, jos viikonloppuna sataa vettä. Ja toivonkin, että lumet ja jäät sulaisivat teiltä. Että pääsisi vaihtamaan ne talvirenkaat ja liikkuminen sujuisi taas.
 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Rajat kiinni // erityisherkkyydestä


Kamala otsikko, mutta niin on aihekin herkkiksen näkökulmasta. Ei ole ihan kerta tai kaksi, kun olen jonkinlaisessa konfliktitilanteessa tullut yli jyrätyksi. Joku muu on mielestään jossain tilanteessa absoluuttisen oikeassa ja sitä myöten minä väärässä. Kun toinen esittää asiansa riittävällä aggressiivisuudella ja joustamatta milliäkään, niin minä menen lukkoon, vetäydyn suojakuoreen (anteeksipyytävän hymyn taakse) ja yritän lähinnä luikkia tilanteesta karkuun pikimmiten. Kotona sitten hakkaan päätä seinään, että miksen nyt taaskaan osannut puolustautua. Että olisiko se niin vaarallista vaikka vähän ärähtää toiselle, että nyt riittää.

Olen kaiketi aina ollut sellainen, että ylitseni on helppo kävellä. Erityisherkille ihmisille on varsin tyypillistä, että kaikenlaisia ristiriitatilanteita on vaikea sietää. Mieluummin jopa tulee vaikeassa tilanteessa ylijyrätyksi kuin ärähtää toiselle osapuolelle ja pitää jämäkästi kiinni omista mielipiteistä tai oikeuksista.
 
Ei-herkkä mieheni osaa ihailtavasti viitata kintaalla kaikenlaisille 'hourupäille' ja riidanhaastajille. Minä taas olen se, joka kantaa sisällään murhemöykkyä sen takia, että joku sanoi pahasti, väitti jotain valheellista tai muuten vain purki aggressioitaan minuun. Mietin syitä sen toisen käytökselle ja kaivelen esiin keittiöpsykologisia näkökulmia - ehkäpä se toinen on kokenut kovia ja sen takia nyt sitten käyttäytyy tuolla tavalla...    

Elämässä törmää väistämättä ristiriita- ja konfliktitilanteisiin toisinaan. Mutta miksi ihmeessä niiden kanssa toimeen tuleminen on niin vaikeaa? Kukaan ei varmaankaan nauti hankalista tilanteista, mutta etenkin erityisherkille konfliktien kohtaaminen on vaikeaa. 

kuva: society6.com

Viime aikoina on taas osunut eteen tilanteita, joita olen sitten murehtinut ja märehtinyt kotona päiväkausia. Nyt olen siinä pisteessä, että olen ihan pirun kiukkuinen itselleni! Jos joku kävisi kimppuuni fyysisesti, pistäisin takuulla kampoihin ja tietäisin mitä tehdä. Miksi ihmeessä sitten en osaa henkisen puolustautumisen taitoa? Miksi menen lukkoon ja muutun lampaaksi sen sijaan, että osaisin olla vähän susi ja puolustaisin reviiriäni.

Ei ole yhtään mukava tunne huomata, että jälleen kerran antoi toisen mellastaa ja purkaa omia aggressioitaan, traumojaan tai päähänpistosta syntynyttä kiukkuaan minun kustannuksellani. Sellaisesta jää hyväksikäytetty ja paha olo, jonka työstämiseen kuluu järjetön määrä aikaa ja energiaa.

Juuri sopivasti näitä ajatuksia pyöritellessä törmäsin tekstiin siitä, miten erityisherkkä kokee konfliktitilanteet. Näinhän se juuri menee - erityisherkkä kokee ristiriitatilanteessa todella vahvan tunnelatauksen (vastapuolen tunteisiin reagoiminen vahvasti ja niiden peilaaminen itseen) ja se saattaa olla niin vahva, että keho ja mieli menevät hetkellisesti lukkoon. Jälkeenpäin voi tulla  jopa jonkin asteinen shokkireaktio vapinan tai itkun muodossa, ja siitä alkaakin sitten asian pitkällinen murehtiminen...  

Voisikohan henkistä itsepuolustusta oppia samalla tavalla kuin fyysistäkin? Jos osaan vetää tanakan oikean suoran tai kiertopotkun, niin luulisi, että opin torjumaan ristiriitatilanteissa lentelevät sanansäilätkin?

Mitä mieltä te olette - saako aikuinen ihminen käydä toisen kimppuun sanallisesti sivaltaen, vai onko oletus, että asiat pitäisi pystyä käsittelemään sivistyneesti ja rauhallisesti? Jos joku haastaa riitaa, osaatteko puolustautua napakasti vai menettekö lukkoon kuten minä? Tai oletteko oppineet henkisen itsepuolustuksen taitoa aikuisiällä? Oletteko herkästi haavoittuvia vai omaatteko teflon-pinnan?
  

perjantai 20. lokakuuta 2017

Nelkytä vuotta ja kakskytä centtiä

Hieman jälkijunassa pukkaa tämä teksti. Mutta minkäs teet, kun en pysy päivien perässä ja aika lipsuu huomaamatta ohi. Hups, ihan yhtäkkiä on jo perjantai!

Viime maanantaina olin mitä flunssaisin ja raihnaisin olento, mutta tsemppasin itseni hetkeksi ihmisen näköiseksi ja liikkeelle kohti Tampereen Tulliklubia. Olin nimittäin saanut Satulinna-Tuijalta kutsun, jota en voinut vastustaa...

 
Voin tunnustaa, että olen hieman heikkona äijämäisen räheään rock-meininkiin. Ja koska Popeda edustaa tuota äijä-rockia parhaimmillaan, halusin ehdottomasti mennä katsomaan 'Popeda - Nelkytä vuotta' -kirjan julkkaritilaisuuden Tuijan kanssa.

Hieman ehkä tunsimme itsemme joukosta erottuviksi kaikkien rock-tyyppien keskellä. Seuraavaan rock-tapahtumaan pitää muistaa pukeutua mustaan ja jättää tukka kampaamatta. Mutta kuten Tuijan kanssa totesimme, niin ehkäpä olemme sisäisesti niin rock, ettei tarvitse ulkoisilla tunnusmerkeillä päteä ;)

Joka tapauksessa oli hauskaa nauttia popedamaisesta meiningistä ja kuulla bändin ajatuksia sekä urastaan että juuri ilmestyneestä Nelkytä vuotta -kirjasta. Minäkin ostin tuoreelta painomusteelta tuoksuvan uutuuden.
 
Kyseessä on ehkä kaikkien aikojen Popeda-historiikki. Kirjan on kirjoittanut Vesa Kontiainen ja sen on julkaissut Bazar-kustannus. Paksuutta opuksella on 568 sivua. Kansien sisällä on tiivistä - muttei tippaakaan tylsää - historiaa bändin vaiheista sekä kattava discografia ja valtava määrä kuvamateriaalia. Suosittelen kaikille suomirock-faneille.



Huipuinta oli, että sain ostamaani kirjaan bändin jäsenten nimmarit. Tarkoitus oli säästää kirja isänpäivä- tai joululahjaksi miehelle, mutta en malttanut millään sinne saakka, vaan innoissani törkkäsin kirjan hänelle käteen heti kotiin tultuani. Mies oli superilahtunut ja innoissaan kirjasta.
 
Vaikka bändi tuntuukin ikinuorelta, niin se kuuluu niihin asioihin, jotka ovat olleet olemassa "aina". Olinhan itse 3 vee, kun bändi aloitteli ensimmäisessä kokoonpanossan! Popedan biisejä on soinut korvissani koko nuoruuteni ja aikuisikäni. Olen hoilannut mukana eräitäkin kappaleita ja jotkin biisit liittyvät tiiviisti tiettyihin elämäntilanteisiin.



 
Sivuhuomiona sanottakoon, että tajusin vasta hiljattain, että Kakskytä centtiä -biisissä ehkä voi tulkita laulettavan jostain muustakin kuin kolikosta, öhöm. Nimim. sinisilmäinen hidas hämäläinen... :D 
 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kiva, kamala, lemppari, inhokki - blogihaaste

Tiistai, lasten syyslomaviikko ja minulla ikiflunssan tainnuttama olo. Huilin pari päivää kotosalla, mutta harmittaa sen puolesta, etten sittenkään taida taipua niihin kivoihin pikkujuttuihin, joita lapsille etukäteen lupasin. Onneksi kummallakin on kuitenkin pari maisemissa olevaa kaveria, jotka eivät ole lentäneet etelän aurinkoon tai kotimaan huvikeskuksiin.

Minä puolestani löysin Fab Forty Something -blogista kivan haasteen, jonka nappasin itsellenikin. Näitä on joskus mukava täytellä.

Kamalin ruoka:
  
Olen melko kaikkiruokainen, eikä minulla ole mitään erityisiä inhokkeja.
 
Herkkuruoka:
  
Kotipizza, tortillat, muheva kalakeitto, kunnon pihvi, kasvissosekeitto, kaalikääryleet, jouluruuat... Tykkään tosi monista ruuista.

Kahviherkku, jolle sanon ei:

Miksi sanoa ei, kun voi sanoa kyllä? En muista sanoneeni "ei" kovinkaan monta kertaa :D 

Kahviherkku, jolle sanon kyllä
:

Kaikelle tasapuolisesti. Kahviherkut ovat kuitenkin melko harvinaisia juttuja, joten silloin kun niitä on tarjolla, sanon aina kyllä.



Telkkariohjelma, jota en katso:
 
En tykkää katsoa väkivallalla mässäilyä tai ihan täysin aivotonta soopaa. Suurin osa realitystä menee myös vähän yli käsityskyvyn.
 
Telkkariohjelma, jonka katson:

Tällä hetkellä Posse, koska lapset haluavat katsoa sitä lauantaisaunan jälkeen. Vaikken itse siitä ihan täysillä pidäkään, niin se on mukava hetki perheen kesken. Muuten telkkaria tulee katsottua varsin vähän. Joskus innostun jostain Netflixin tai Yle Areenan sarjasta, mutta nyt ei ole sellaistakaan meneillään.
 
Inhokkisää:
 
Kolea sadekeli, johon yhdistyy navakka tuuli - hyi kamaluus! En myöskään pidä kylmyydestä, mutta lämpö sen sijaan ei luitani riko. 
 
Lempparisää:

Lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä. 

Kamalin musiikki:

Ehkäpä sellainen tilililu-fuusiojazz..? Se on jotenkin ärsyttävää ja ahdistavaa.

Kamalin aika vuorokaudesta:

Maanantaiaamu...Varsinkin tähän vuodenaikaan, kun aamut ovat jo hämäriä.

Paras aika vuorokaudesta:

Se hetki, kun tulee töistä kotiin ja voi heittää vapaalle. Kaikista paras on perjantai-iltapäivä, kun viikon työt ovat takana ja kauppareissukin tehty. Silloin on ihanaa päästää arjen langat käsistään, keittää kahvit ja vain relata hetken aikaa.

Tästä menetän hermot:

Siitä, että lapsille saa jankuttaa samat asiat sataan kertaan ja silti ei mene perille. On turhauttavaa saarnata päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen niitä samoja litanioita. Pese kädet kotiin tullessa, vie lautanen tiskipöydälle, laita takki naulakkoon äläkä lattialle, pese hampaat... Aina samat komentelut. 

Tästä rauhoitun:

Luonnossa oleskelu, hyvä kirja, läheisten antama tuki ja tsemppaus sekä syvään hengittäminen.


Huonoin mieliala:

Jonkin epäonnistumisen jälkeen, kun iskee epäusko ja fiilis siitä, että on läpeensä huono ja tyhmä. Olen myös herkkä verensokerin vaihtelulle sekä liian vähäiselle unelle, joten nälkäisenä ja väsyneenä olen varsin äkäinen. Erityisen paha mieli tulee, jos koen jotain dissaamista tai melodraamaa muiden ihmisten taholta - sellaisesta on vaikea päästä yli. 

Paras mieliala:

Hyvää ystävää nähdessä, luonnossa oleskellessa tai reippaan liikunnan jälkeen. Seesteiset hetket perheen kanssa ovat ihania. Ja jos joku antaa positiivista ja aitoa palautetta, niin leijun sen voimin ainakin metrin maanpinnan yläpuolella :) 

Kodin turhake:

Voileipägrilli, jota tulee käytettyä pari kertaa vuodessa, mutta jota en oikein osaa/raaski heittää poiskaan. Ehkä olisikin aika grillailla hyvät täytetyt voikkarit! 

Paras tavara:

Pojat sanoisivat, että Pleikkari. Miehen mielestä ehkä telkkari. Minun mielestäni ehdottomasti tiskikone ja pyykkikone ;) 

Vaatteet jota en suostu laittamaan päälleni:

En halua pukea päälle mitään liian piukeaa tai niukkaa, enkä toisaalta kovin löysää tai yli-isoa. On myös tiettyjä värejä, joihin en taivu. Kovin trendikkäät vaatteet eivät ole myöskään minun juttuni.  

Vaatteet, joissa viihdyn:

Simppelisti vaikkapa napakat farkut ja kiva neule. Tai kotosalla ihan verkkarit, villasukat ja lämpöinen huppari. Toisaalta viihdyn myös juhlavaatteissa, kun on sen aika.


Haju, jota en kestä:

Pinttynyt hienhaju, viemärinhaju ja pakokaasut. 

Paras tuoksu:

Vastaleikattu nurmikko, lempeä kesätuuli, kukkaketo ja viljapelto. Vastaleivottu pulla, pikkuvauvan tuoksu ja joulun tuoksut.

Kamalin luonteenpiirre ihmisellä:
 
Ilkeys ja pahansuopa kateus, empatiakyvyttömyys ja toisten päälle tallominen omaksi edukseen.

Mukavin luonteenpiirre:
 
Aito ystävällisyys ja vilpittömyys. Se, että haluaa mieluummin tsempata ja nostaa muita ihmisiä kuin painaa heitä alas. Tietty sinisilmäisyys ja toisista hyvän uskominen on mielestäni myös viehättävää.


Napatkaa haaste mukaanne, niin tulen lukemaan :) 
 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Arkiviikko paketissa

Taas on tämän viikon arkipäivät vedetty lähes maaliin saakka. Välillä meinasi hieman piiputtaa, mutta saan osittain syyttää itseäni, hyvää kirjaa ja liian myöhään kukkumista. Valvominen ja arki on erittäin huono yhtälö.


Ruuat

Ma: edellisen päivän jämät spagetista ja jauhelihakastikkeesta
Ti: valmispizzat aka. kuraläpät (kyllä vaan ja seliseli :D )
Ke: nakkisoppa, johon käytin luovasti kaikenlaisia jääkaapin vihannesjämiä
To: eilisen jämäkeiton jämät
Pe: tortilloita kana- ja kasvistäytteellä

Viikonloppuna tekisi mieli tehdä pitkästä aikaa risottoa - ehkä sitruunaista kanaa?

Lukemisto

Koska jo kuukausi on mennyt ilman kuntoilua - kiitos flunssan ja pitkän toipumisen - on vastaavasti ollut aikaa lukemiselle. (Näyttää siltä, että en voi valita sekä liikuntaa että kirjoja, vaan se on joko tai.) Tällä viikolla olen lukenut Claire Macintoshin kirjaa 'Annoin sinun mennä'. Se on magneettinen ja pidän siitä, vaikken normaalisti luekaan dekkari-/trillerityyppisiä kirjoja. Ne vain ovat jännittävyydessään vähän liikaa minulle...


 
Ilmiö

Nykyään, kun saan kotiraivarit jostain lasten tolloilusta, niin nuo mokovat saavat hillittömän nauruhepulin. Eilen esikoinen kysyi, että "Äiti, siis harjoitteletko sä jotain sketsiohjelmaa varten? Sä olet todella huvittava ja takuulla voittaisit jonkun skaban tolla esityksellä", päälle hillitöntä naurua. Ilmeisesti siis eivät ainakaan saa mitään vakavia traumoja äidin temperamentin kuohunnasta ja karjahtelusta...

Valokuvainspiraatio

Olen jo pitkään ollut kyllästynyt blogimaailmaa riivaavaan valkoisuustautiin. Monet bloggaajat ja instagrammaajat ylivalottavat kuvansa puhki joko kameralla tai kuvankäsittelyllä. Ihailenkin kuvaajia, jotka osaavat kuvata taidokkaasti kuvata myös tummasävyisempiä kuvia. On upeaa katsoa otoksia, joissa näkyy (omasta mielestäni) koko valokuvaamisen itu: vangita kameralla oma näkemyksensä siitä, mitä valo piirtää esiin.
 
Pakko hehkuttaa täälläkin, mutta käykää ihmeessä lukemassa ja katsomassa Sadun / Talossa no 23 blogia ja sen toinen toistaan upeampia kuvia. Jaksan aina vaan ihastella hänen kuviaan.

Sitten vielä muutama satunnainen inspiraation lähde Instagramin puolelta. Aivan huippuja, joista tykkään aina vaan:

allthatisshe - kekseliäitä, luovia ja hyväntuulisen ilahduttavia kuvia.
aalmadr - unenomaisen pehmeitä ja kauniita yksityiskohtia.
katja_marian - sielua hivelevän kauniita luontokuvia.

Viikonlopun ohjelmassa on kävelylenkkiä, lukemista, telkkaria yksin ja muksujen kanssa (Vain elämää, Gladiaattorit, Posse...), uimahallia ja sen semmoista. Vaatekaappia pitäisi perata ja laittaa myyntiin muutamia omia ja lasten vaatteita. Ensi viikolla pidän muutaman päivän syyslomaa lasten kanssa ja yritän latautua sitä varten ihan erityisen pitkillä päiväkahveilla.

Mitä siellä on suunnitelmissa?



  

keskiviikko 11. lokakuuta 2017

Sellainen episodi

Joka syksyhän niitä tippuu - koulun tiedotteita täitartunnoista ja kihomadoista. Kaikki nämä lapsivuodet olen voinut tyytyä vain lukemaan tiedotteet ja tsekkaamaan lasten päät säännöllisesti.
 
Mutta viime viikon lopulla koitti verkkokalvot pilalle polttanut näky, kun löysin esikoiseni päästä niitä ällötyksiä. HYI hitto ja kymmenen todella rumaa kirosanaa! Perjantain päätteeksi kaavailtu kotoisa perhepäivällinen vaihtui täirumbaksi, jolle ei nyt ihan heti loppua näy.

Onneksi esikoisen päästä löytyneet ötökät olivat laskettavissa yhden käden sormilla. Ja mikä parasta, niitä ei löytynyt muilta. Silti nuo muutamat ällötykset aiheuttivat todella ison show'n, sillä halusin hoitaa homman mahdollisimman hyvin. Kaikki petivaatteet, pyyhkeet, unipehmot, kuulokkeet, takit, pipot, huivit, huput ja viime aikoina käytetyt paidat joko pyykkiin, pakastimeen tai saunaan. Täkit ja tyynyt päätyivät niinikään saunaan useammaksi tunniksi.
 
Sitten alkoi joka ikisen pään kampaus täikammalla ja käsittely asianmukaisella shampoolla. Sanonpahan vaan, että apteekeilla on valta riistää pulassa olevaa tässäkin asiassa. Koko perheelle riittävä puteli * maksoi paikallisessa apteekissa 30 euroa. Johtuen meidän paksuista hiuksista en usko sen edes riittävän toiseen käsittelykertaan meille kaikille... Enpä ihmettele, että apteekkarit keikkuvat hyvillä sijoituksilla ansiotulolistoilla.

*) Uudemman polven täishampoiden teho perustuu siihen, että ne tukahduttavat tai kuivattavat täit. Tällöin ei tarvitse käyttää myrkkyjä, joille täit voisivat kehittää ajan mittaan vastustuskyvyn. 

Joku voisi ajatella, että siinäpä se käsittely sitten onkin, mutta ainakin meillä viikonloppuinen täishow oli vasta alkua. Pelkkä shampookäsittely ja pyykkäysoperaatio sinällään eivät riitä. Täiden munat ovat ihan hemmetin pikkuruisia ja vaikeasti bongattavia. Meillä ne muutamat löytyneet munat ovat olleet n. puolen millin pituisia ja täsmälleen lasten hiusten värisiä lituskoita pötkylöitä. Eivät todellakaan mitään mannaryynin näköisiä ja kokoisia, kuten monessa paikassa kerrotaan. Niiden bongaamiseksi tarvitaan todella kirkas valo ja valpas katse; itse olen käyttänyt kirkasvalolamppua.

Munien löytämiseen ei auta mikään muu kuin hiusten pikkutarkka läpikäynti pienen pieni osio kerrallaan. Ulkonäön perusteella ei välttämättä voi tietää, onko muna vielä elävä vai jo shampookäsittelyssä kuollut. Jos siis löytää munan, se pitää irrottaa hiuksesta kynsillä vetämällä tai leikkaamalla koko hius munineen päivineen. Kun koko perheellä on paksut hiukset, aikaa kuluu ihan kiitettävän paljon.

Vielä tämän ja ensi viikon tsekkailen intensiivisesti perheenjäsenten päitä läpi ja edessä on myös uusintakäsittelyt täishampoolla. Varmuuden vuoksi tämäkin ihan joka ikiselle, vaikka täitä bongattiinkin vain yhdeltä. En nimittäin enää mielelläni näkisi yhtäkään täin ällötystä mönkimässä kenenkään päässä.

Sitten ei voi kuin toivoa, että kaikki muutkin hoitavat osuutensa kiitettävästi! En kyllä ole kovin suopea, jos taas jonkun koulukaverin päästä tai takinhupusta kävelee täi oman lapsen tukkaan tai takkiin... Eräätkin kauhutarinat olen kuullut niistä tapauksista, ettei täitä ole hoidettu ja tartunnan lapset ovat saaneet vapaasi kyläillä, tartuttaen sitten täitä eteenpäin. Argh!

---
Muistutettakoon nyt vielä, että
  1. täitartunta voi tulla kenelle vaan, sekä puhtaaseen että likaiseen päähän
  2. yleisimmin sen saa koulusta tai tarhasta. Täi voi tarttua esim. lähekkäin leikkiessä, tai vaatenaulakossa vierekkäin olevista pipoista, takkien kauluksista, hupuista 
  3. jos yhdelläkin perheenjäsenellä on yksikin täi tai niiden munia, tulee kaikkien päät hoitaa täishampoolla. Myös uusintakäsittely täishampoolla on tarpeen ainakin sille, jolla tartunta havaittiin
  4. lisäksi tulee huolehtia petivaatteiden, pipojen ja muiden pään kanssa kosketuksissa olevien vaatteiden huolellisesta pyykkäämisestä. 
  5. tartunnasta tulee ilmoittaa välittömästi kouluun/tarhaan
  6. tarkista kaikkien päät munien (=saivareiden) ja mahdollisten uusien täiden varalta 1-2 päivän välein seuraavat pari viikkoa.  
Tarkempia ohjeita saa ainakin kouluterveydenhuollosta ja  yleensä Wilmassa on myös seikkaperäinen menettelyohje täitartunnan varalle.
---

Ei niin hilpein terveisin, kauhistunut äiti-ihminen

PS. Oma pää onkin oma lukunsa. Millä hitolla sinne omaan hiuksistoon näkee riittävän tarkasti? No ei niin millään... Tätä menoa jäljelle ei jää yhtään hiusta - sen verran nimittäin niitä vetelen tiheällä täikammalla joka herran siunaaman päivä :D  

tiistai 10. lokakuuta 2017

Työhaasteita

Viime aikoina olen joutunut kohtamaan odottamattomia ja lähes ylitsepääsemättömiä töihin liittyviä haasteita. Tahdonvoimaa on tarvittu ja vaikka olen tehnyt parhaani, olen silti joutunut jo monta kertaa tunnustamaan tappioni.
 
Toisaalta on ollut mukavaa tulla töihin, sillä ovathan haasteet kuitenkin mahdollisuus kehittymiseen, eikö? Tänäänkin olen kamppaillut monen monta kertaa erittäin kiperässä tilanteessa. Voinen kuitenkin olla hivenen ylpeä itsestäni, sillä jo yhden kerran olen voittanut kimurantin ristiriitatilanteen.
 

Olen varma, että jo tämän viikon lopulla osaan tsempata paremmin ja pystyn käymään työpäivän aikana keittiössä vaikkapa kaksi kertaa ilman, että sorrun visuaalisen ärsykkeen aiheuttaman paineen alla. (Sanottakoon, että käyn keittiössä tai sen viereisessä veskissä ihan helkkarin monta kertaa päivän aikana.)
 
Erehtyminen on onneksi inhimillistä ja siitä voi oppia - kuten että mokka on edelleen paras maku ;)

#röyh #kiittikaverit

perjantai 6. lokakuuta 2017

Mahtumisongelma

Välillä arki soljuu omalla painollaan. Sitä herää, suorittaa aamurutiinit, menee töihin ja ahkeroi, kurvaa kotiin ja suorittaa jälleen monenmoisia rutiineja, kunnes joskus kymmenen maissa toteaa, että kas, aika mennä iltapesuille ja nukkumaan. Siinä se päivä menikin, ilman isompia ongelmia ja kriisejä. (Toim. huom. paino sanalla isompia.)

Sitten on niitä päiviä ja kausia, kun kaikki tuntuu tahmaiselta väkisinsuorittamiselta, ja elämä on vain uuvuttava velvollisuuksien putki. Pyykkikasojen setviminen tai kauppakassien raahaaminen ei todellakaan kuulu intohimoihini, eikä mikään muukaan arkinen kotipuurtaminen saa aivoissani heläjämään mielihyvän kelloja.

Sen sijaan olisi isostikin merkitystä sillä, että olisi väljyyttä ja mahdollisuuksia valita omien tekemistensä tai tekemättä jättämistensä välillä. Olisi hauska, jos useammin olisi mahdollisuus valita vaikkapa rauhallinen lukuhetki omassa hiljaisuudessa. Tai ex-tempore tapaaminen kaverin kanssa, leffassa käynti tai kahvilassa istuksiminen. Mutta kun ei ole, ja se on se, mikä saa aikaiseksi kuristavan tunteen siitä, ettei itse mahdu omaan elämäänsä.

Meillä kyllä jaetaan kotitöitä, eikä puunata nurkkia turhantarkkaan tai mielestäni muutenkaan kuluteta aikaa (meille) epärelevantteihin asioihin. Silti törmään jatkuvasti siihen, että omalle itselle ja (suht vaatimattomille, ilmaisille ja helpohkoille) omille tekemisille ei jää aikaa.

Elämäänsä mahtumattomuutta
miettivä bloggaaja.

Eilen päätin jo aamulla, että illalla en tee mitään muuta kuin luen kirjaa. Vaan kuinkas kävikään - oli "yllättäen" kaikenlaista... Luokkakuvatilaus, jonka deadline oli parin tunnin päästä. Esikoisen hukkunut avain, jota yritettiin etsiä kodin seinien sisäpuolelta iltamyöhällä. Hamsteri, joka ei taaskaan halunnut herätä, jotta olisi päässyt vaihtamaan sen pesäpurut. Pyykkikoneeseen unohtuneet pyykit. Parit Wilma-viestit. Oma aika typistyi varttiin ja sekin nukkumisajan kustannuksella.
 
Välillä iskee hyperventilaatiofiilis ja sitä tuntee olevansa vain tyhjä kuori, joka suorittaa arkea läpi. On kyllä ne rakkaat oman perheen ihmiset ja kaikki on tavallaan tarkoituksenmukaista ja hyvää. Mutta kun omat tarpeet eivät mahdu mukaan arkeen, niin tunnun hukkaavan itseni tyystin. Välillä kadehdin kovapintaisempia teflon-naisia, jotka hoitelevat arjen muitta mutkitta ja potematta tällaisia mahtumisongelmia.
 
Minä saan mielihyvän ja merkityksen kokemuksia paitsi rauhallisista hetkistä perheen kanssa (ja herra paratkoon, että ne rauhalliset hetket ovat sukupuuttoon kuolemassa oleva elämänmuoto) myös ja ennen kaikkea omista lempipuuhistani - lukemisesta, hiljaisuudesta, valokuvaamisesta ja väljällä ajalla suoritetusta kuntoilusta. Erityisherkkä introvertti näivettyy elävältä, kun ei saa tarpeeksi sitä omaa vapaamuotoista nyhjäämisaikaa.
 
Ja kyllä. Tiedän, että tätähän tämä on ja näillä pelimerkeillä menee moni muukin. Kunhan märisin ja jaoin tuskan noin niinkuin vertaistuen nimissä ;)

Ps. Saman tyyppistä probleemaa pohdiskeli tahollaan myös Marika.

keskiviikko 4. lokakuuta 2017

Hyvät puolet

Eilen märisin lokakuun pimeyttä ja ankeutta. Tänään päätin, että koska näillä nyt mennään, niin onhan tässä pakko olla jotain hyvääkin. Onhan..? [Syvä hiljaisuus ja aivojen raksutus.]

Saa käyttää pipoa. Kun on kylmää ja sataa, on vähintäänkin fiksua pistää pipo päähän - kätevin tapa selättää bad hair day. (Paitsi että töissä ei edelleenkään ole korrektia pitää pipoa, mikä on sääli.)

Pimeys peittää. Toki tässä on huonotkin puolensa, kuten se ettei mustatakkiset jalankulkijat tahdo näkyä suojatiellä. Mutta noin muuten - vaikka olisi maailman suurin finni otsassa, niin kukaan ei siellä lenkkipolun kelmeässä valo(ttomuude)ssa huomaa mitään. Pimeys on tavallaan turvallista ja siihen voi kietoutua näkymättömiin.
 
Saa mököttää. Kesähelteillä jos sattuu olemaan huono päivä ja se näkyy kilometrin päähän, on kontrasti vallitsevaan säähän turhan suuri. Syyspimeillä on suorastaan normaalia olla enemmän tai vähemmän pahantuulinen. Ja koska on pimeää, ei kukaan edes huomaa. Eilen illalla v****i kuin viiriäistä ja painelin kiukusta puuskuttaen parin korttelin ympäri. Kadut olivat autiot ja vaikka vastaan olisi joku tullutkin, niin tuskin olisi pimeydessä nähnyt vihaista noita-akan ilmettäni.
 
Peittävien vaatteiden käyttäminen. Isot takit, valtaisat kaulaliinat, pipot sun muut vermeet pitävät huolen siitä, ettei pömppömaha näy eikä maksa vaivaa vetää vatsaa sisään.
 
Kotoisa lämpö. Kun ulkona sataa vaakasuoraan, tuulee pohjoisnavalta ja on muutenkin hyytävää kuin ryssänhelvetissä, niin kodin lämpöön on ihana tulla. Jopa silloin kun vastassa on kaksi riehuapinaa ja mies, joka tilittää angstisesti niiden apinoiden kaikki edesottamukset viimeisen puolen tunnin ajalta. (Jolloin jälleen kerran voi todeta, että maapallokaan ei taida pyöriä, jos äiti ei sitä ole koko ajan vartavasten pyörittämässä...)

Suklaa, suklaa, suklaa. Pätee aina ja kaikkina vuodenaikoina, kaikissa olosuhteissa.


Mitä hyviä puolia itse löydät syksystä?

tiistai 3. lokakuuta 2017

Lokakuu

Sinne meni syyskuu - tuo viimeinenkin kesän rippeissä löyhästi roikkuva kuukausi. Tilalle tuli lokakuu, vääjäämättömästi kohti pimeyttä kuljettava kuukausi. Kevään ja valon lapsi on jälleen kerran kauhuissaan, kun edessä oleva kaamos tuntuu kammottavalta mustalta aukolta, joka ahmaisee kitaansa ja möyhentää kaikki voimat veks.


Minusta ja syksystä tuskin koskaan tulee ylimpiä ystävyksiä, mutta yritän silti muistaa syksyn plus-puolet (öö, mitä ne olikaan..?) ja ottaa niistä ilon irti. Kaamokseen valmistautuessa pitää muistaa myös kaikki mahdolliset selviytymistä auttavat konstit. Tänä aamuna kaivoin esille kirkasvalolampun ja söin aamupuurot tiiviisti sen äärellä. Varsinkin tällaisina harmaina ja auringottomina kausina valon määrä jää ihan liian pieneksi, mikä on omiaan painamaan mielialan nollalukemiin.
 
Yritän myös mahduttaa iltoihin edes pientä ulkoilua. Jos ei ehdi kävellä pitkästi, niin korttelin ympäri on parempi kuin ei mitään. Raitis ulkoilma antaa hyvää mieltä ja keuhkot saavat happiannoksen. Sitä paitsi jos vaakasuorassa tuleva sade ja viima ei saa kroppaa hereille, niin sitten ei mikään ;)
 
Kunhan tokenen poskiontelontulehduksesta ja lääkekuurit ovat ohitse, jatkan kuntoilua. Alkusyksystä sain päälle hyvän tsempin kuntosalilla ja jatkan pienen takapakin jälkeen taas eteenpäin. Vaikka kuntosalille vääntäytyminen ja siellä rehkiminen vaatii joskus itsensä ylittämistä, niin se ehdottomasti kannattaa. Hyvä lihaskunto auttaa arjessa ja parempi yleiskunto pitää mielen paremmin tasapainossa kuin sohvanpohjalla makoilu. Lisäksi saan hyvän mielen siitä, jos huomaan saavani tuloksia joko parempina suorituksina tai hivenen kiinteämpänä kroppana.
 
Tasapainoinen ja järkevä ruoka on toimivan arjen yksi peruskivi. Hyvä ruoka - parempi mieli.
Enkä pode omantunnontuskia, jos toisinaan napsin suklaata tai muita pieniä (koko on suhteellinen käsite) makeita herkkuja.

Vitamiinit ovat jokapäiväistä rutiinia, ja niistä käytän C- ja D-vitamiineja sekä ubikinonia näin pimeään vuodenaikaan. Hyvät rasvahapot napsin hyvälaatuisen kylmäpuristetun luomurypsiöljyn muodossa - mielestäni luonnollisin ja edullisin tapa saada hyvää tekeviä ja oikeassa muodossa olevia rasvoja. Hyvä vaihtoehto on myös rasvainen kala tai pähkinät. Tiesittekö, että omega-3 vaikuttaa paitsi kolesteroliin ja elimistön tulehdusreaktioiden hillintään, se myös auttaa ehkäisemään stressiä ja masennusta. Lusikallinen rypsiöljyä aamuin illoin ei ehkä maistu hyvältä, mutta hei - jos on kestänyt parit synnytykset, niin sitten kestää ihan mitä vaan ;)  Sitä paitsi paraskin rypsiöljypullo maksaa max. 6 euroa ja siitä riittää melkoisen pitkäksi aikaa.



Aurinko ja lämpö olisi ihan jees, mutta nyt mennään sillä mitä annetaan. Kyllä tästäkin taas yli mennään! Ja jippii, pimeysputken päässä meitä odottaa piristävän loskainen ja ikuisuuden pitkä harmaa kevätkausi, sitä odotellessa ;)
 
Tsemppiä pimeydessä kulkijoille!

Ja vielä muistutus itselle ja muille: Muista etsiä heijastin.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Lääkärin käskystä

Kahden viikon niistämisen ja kurjan olon päätteeksi raahauduin eilen lääkäriin. Hyvä että menin, sillä päällä on ihan kunnon poskiontelotulehdus. Lääkearsenaalin lisäksi lääkäri määräsi lepoa. Tein työtä käskettyä ja vedin puolentoista tunnin unet alkuillasta. Luulen, että se lepokäsky ulottuu koko viikonloppuun ja jätän kaikki reuhaamiset nyt tekemättä. Olkoon vaan pölypalleroita nurkissa, mutta tämän työpäivän jälkeen minä vain huilaan.

Tämä mukavan ylellinen tuotekokonaisuus kustansi rapsakat 70 euroa. Jippii...

Vaikka pidänkin itseäni lahjakkaana laiskottelijana, niin olen myös sen verran velvollisuudentuntoinen, etten ihan helpolla osaa naruja päästää käsistäni. Aina olisi jotain lasten läksyjä, akuutteja pyykki- ja tiskikasoja, toimitettavaa sinne sun tänne ja muuta arjen sälää. Kun tiedän, että jotain tarttis pakosti tehdä, niin on vaikea vain levätä.
 
Miehille tuntuu olevan huomattavasti helpompaa pudottaa hanskat käsistään ja antaa kaiken olla levällään. Itseltä semmoinen ei luonnistu, koska monessa asiassa kärsijä olisi ensisijaisesti lapsi. En voi jättää kotiläksyjä tarkistamatta ja lukuläksyjä kuuntelematta, koska silloin opelta tulisi huutia. Välillä onkin melkein ikävä tarhavuosia - eipä ollut silloin päivittäistä wilman kyttäämistä tai läksyjen kuulusteluja iltaisin...
 
Viikonloppuna aion kuitenkin unohtaa kaiken sellaisen, mihin kenenkään maailma ei kaadu. En todellakaan imuroi, en järkkäile paikkoja enkä leivo tai kokkaa. Aion linnoittautua sänkyyn kirjan kanssa aina kuin suinkin mahdollista. Lapset pelatkoon pleikkaria niin paljon kuin sielu sietää, kunhan itse saan hiljaisuutta ja lepoa.
 
Siinäkin muuten viisastuin, että kun ensi kerralla iskee flunssa, niin en kyllä enää hölvää rahojani kaikenmaailman vitamiineihin ja sinkkisuihkeisiin - niistä huolimatta lentsu iski. Ensi kerralla sijoitankin rahani viisaasti suklaaseen, joka on sitä paitsi paljon halvempaa ja sen nauttimisesta tulee sentään hyvä mieli ;)
Viikonlopun ohjelma




maanantai 25. syyskuuta 2017

Kiitollisuushaaste

Ihana Marika Kinttupoluilta heitti minulle kiitollisuushaasteen - jee ja kiitos! Tarkoitus on kertoa kiitollisuudenaiheista viikon varrelta. Minulla viime viikko oli kauttaaltaan flunssaisen tukkoinen ja olo oli kurja. Mutta vastapainoksi kipeälle ololle löytyi ilopilkkuja ja kiitollisuuden aiheitakin.


Maanantai
Jään kotiin yskäisenä ja umpinuhaisena flunssapotilaana. Oikeastaan mukavaa, kun ei ole omia aamukiireitä ja ehtii lähettää lapset koulutielle ajan kanssa. Olo on kipeä ja väsynyt, mutta mikäs on lukiessa kirjaa ja blogeja sekä tuijotellessa Netflixiä.
Aamusella on myös aikaa tehdä paremmin tuttavuutta hamsterilapsen kanssa. Ensimmäistä kertaa saan ujon pikkutouhottajan kädelleni ja vitsit miten suloinen se on! Hamsujen kanssa pitää vaan alkuun olla hyyyyvin kärsivällinen, jotta pikkuinen otus saa tottua uuteen ihmiseen kaikessa rauhassa.

Tiistai
Toinen saikkupäivä ja olen kiitollinen riittävästä kahvivarastosta ja cappucino-jauheesta, josta saa helposti loihdittua samettista kahviherkkua. Luen Cecilia Ahernin kirjaa 'Muistojen kerääjä'. Olen iloinen myös postilaatikkoon tipahtaneesta arvontavoitosta, kun Leena Lumi -blogista napsahti lisää lukemista. Ihana ylläri ja mielenkiintoinen kirja, joka pääsee lukuvuoroon seuraavaksi. Kiitos Leena!



Keskiviikko
Parin flunssapäivän jälkeen taas töissä. Olen kiitollinen aamulla löytämästäni parkkipaikasta ja siitä, ettei tarvitse pysäköidä maksullisille paikoille. Mikään ei ole niin ärsyttävää kuin joutua maksamaan siitä, että pääsee töihin... Kotona olen kiitollinen siitä, että jääkaapissa on edellisen päivän makkarakeittoa ruuaksi ja säästyn kokkaamisen vaivalta.

Torstai
Kaulahuivi- ja villasukkakiitollisuus. Töissä on niin kammottavan kylmää, että ilman lämpöisiä lisävaatteita jäätyisi kalikaksi. Muuten työt sujuvat ihan mukavasti ja meneillään on monta mielenkiintoista juttua. Siitäkin on kiitollinen olo, että autossa on vielä tilkka bensaa, vaikka tilillä ei olekaan enää rahaa.


Perjantai
Tämä viikonpäivä nyt vaan on kaikessaan niin mukava. Töissä tietää, että pian helpottaa ja pääsee huilimaan ja viettämään viikonloppua. Kotona säästyn inhoamaltani ruuanlaitolta, sillä meillä on jo perinteeksi muodostunut hampparipäivä. Illalla vaivun sohvalle ja olen jonkinlaisessa koomassa katsellen paria tallennusta boksilta ja selaillen somea.

Lauantai
Mies ja lapset lähtevät maalle, minä jään yksin kotiin. Flunssainen olo harmittaa, mutta olen kiitollinen hiljaisesta kodista. Juon pitkiä päiväkahveja, mutta hieman myös järjestelen paikkoja ja pyykkään. Nukun päiväunet ja illalla saunon pitkän kaavan mukaan. Syön namia ja nautin pari lasillista viiniä - telkkarissa on höpsö hömppäelokuva, jota ei voi ottaa ihan tosissaan. Mutta juuri tähän olotilaan passeli. Ihanaa, nautin!



Sunnuntai 
Viivyn aamukahvipöydässä pitkään ja hartaasti. Viikonloppuaamuissa parasta on sanomalehtien lukeminen ja kahvin ryystäminen kaikessa rauhassa. Ei ole kiire ja välillä voi vain vaipua ajatuksiinsa kaikessa rauhassa. Ryhdistäydyn sen verran, että imuroin koko huushollin ja pistän keittiön tiptop-kuntoon. Iltapäivällä lähden buranan voimin ulkoilemaan ihanan aurinkoiseen säähän ja otan kameran mukaan.
 
Flunssaa lukuunottamatta ihan passeli viikko, johon voi olla varsin tyytyväinen.
--

Heitän haasteen eteenpäin Sutkautus-Elisalle, Satulinna-Tuijalle ja Rouva Kepposelle. Saa ottaa vastaan, muttei oo pakko ;)


sunnuntai 24. syyskuuta 2017

Metsän siimeksessä

Nuhjuisen ja tukkoisen viikon huipennus oli tänään, kun päätin tunkkaisesta olosta huolimatta lähteä nauttimaan aurinkoisesta syyssäästä. Kävelin pitkin rantoja, hissukseen ja vailla kiirettä. Kunto ei kyllä olisikaan kestänyt yhtään enempää vauhtia. Suuntasin yhteen lempipaikkaani. Veden ja pellon väliselle rytikköiselle metsäkaistaleelle, jossa tuntuu siltä kuin olisi yksin koko maailmassa. Hengittelin, katselin, olin vain hissukseen. Teki hyvää.

Menkää tekin metsään :)