lauantai 23. joulukuuta 2017

Kiitollisuus, ja hyvää joulua!

Näin joulun tienoilla olen useamman kerran pyyhiskellyt silmäkulmia ja ollut sydän hieman kallellaan. Kaikille joulu ei ole kinkunpaistoa, lahjojen ostelua tai huoletonta kuusenkoristelua. Monelle se voi olla kirpaisevan kipeää aikaa, jolloin jälleen kerran edessä on pettymyksiä ja sydämessä sykkivää surua.
 
On perheitä, joissa ei pystyttykään hankkimaan runsasta joulupöytää tai lapsille lahjoja. On perheitä, joissa on menetetty läheisiä ihmisiä ja joulussa on läsnä viiltävä tuska. Tai perheitä, joissa päihteet ovat vieneet aikuiset mennessään ja lapset ovat turvattomia. Kaikilla ei ole perhettä tai ystäviä läsnä, vaan nurkissa pyörii yksinäisyys. 
   
Tänään viimeksi liikutuin, kun luin tämän Aamulehden jutun. On sydäntä lämmittävää, että ihmiset ajattelevat lähimmäisiään osallistumalla hyväntekeväisyyteen ja keräyksiin, haluten laittaa eteenpäin hyvää joulumieltä. Etenkin lasten saama apu lämmittää mieltä.


Vaikka välillä manailen sitä, että illat kuluvat kauppalistoja täyttäessä ja lasten riitoja ratkoessa, niin kaikki vaihtoehtoiset skenaariot mielessä pitäen ei voi kuin olla kiitollinen. Kenellä tahansa on oikeastaan aika lyhyt matka epäonnen puolelle ja yhteiskunnan reunamille. Miten monta kertaa olenkaan miettinyt, että ihan yhtä hyvin minäkin voisin olla vähäosainen, syrjäytynyt tai vaikka vakavasti sairas.   
   
Olen kiitollinen siitä, että perheessämme ei juuri nyt ole isoja menetyksiä tai suruja. Jääkaapissa on ruokaa ja lapsille on lahjapussi odottamassa jouluaattoa. Meillä on katto pään päällä ja olemme turvassa. Kukaan ei ole hukkateillä, ojanpohjassa tai unohtuneena paikalliseen kuppilaan.
  
Mikä onni oikeastaan onkaan riidellä likaisesta tiskialtaalta tai lasten hampaidenpesusta! Se kertoo siitä, että ympärillä on tavallinen perhe-elämä ja monta palaa oikealla paikallaan. 
Jos omistaisin taikasauvan, haluaisin taikoa kaikille turvallisen, lämpöisen ja hyvänmielen joulun, jossa olisi läsnä kaikki tarpeellinen, muttei yhtään stressiä tai ylimääräistä hössötystä. Tänään kilautan hyvillä mielin muutaman kympin kotimaan lapsiperheiden hyväksi Pelastakaa lapset ry:lle. Toivon, että se vielä joskus antaa jollekin vähän hyvää mieltä arjessa.
 
Tämän postauksen myötä vetäydyn pienelle joulutauolle (tai sitten saatan yhtä hyvin postailla, jos inspiraatio iskee).

Toivon teistä jokaiselle hyvää joulumieltä sydämen täydeltä!

perjantai 22. joulukuuta 2017

Aikuinen

Joskus nuorena sitä ajatteli aikuisuudesta monenmoista. Kuten että viimeistään 25-vuotiaana sitä on seesteinen, varma ja hirmu viisas. Aikuisuus suorastaan huokuisi läpi olemuksesta ja elämä olisi tiptop-kuosissaan. Olisi omakotitalo, siististi käyttäytyvät lapset ja kauhean vastuullinen asenne kaikkeen. Sitä kävi kaksi kertaa viikossa jumpassa, illat joisi teetä ja kutoisi sukkia hyvää mieltä hyristen - päivästä ja viikosta toiseen. Elämä olisi tasapainoista ja puksuttaisi kuin juna kohti tulevia vuosia, jotka puolestaan pitäisivät sisällään eläkeläismatkailua Espanjaan ja kuorolaulua senioriporukassa.

Aikuinen käytös on tietenkin asiallista ja kypsää. Aikuinen EI röyhtäile, kaiva nenää eikä nypi kynsinauhoja. Muista epäilyttävistä toiminnoista nyt puhumattakaan... Aikuinen puhuu tasaisella ja hillityllä äänellä muiden hillittyjen aikuisten kanssa ja päivittelee indeksikorkoja, keskustapoliitikkoja sekä opetussuunnitelmia. Aikuinen vitsailee hauskan älykkäästi pariskuntaillallisilla ja kaikilla on hirveän jättekivaa (skool på den saken!) - mutta hillityn hallitulla tavalla.

Aikuisella on rahaa säästössä ainakin kahden kuukausipalkan verran ja eläkevuosien pesämuna sijoitusrahastossa. Lapsilisät aikuinen on tietenkin säästänyt ja viisaasti sijoittanut jälkikasvulle, joka ylioppilaaksi päästyään voi ostaa ensimmäisen oman yksiönsä lähes ilman velkaosuutta.

Aikuinen osaa kokata lihasoppaa ja kaalikääryleitä sekä perata kalan. Lihatiskistä aikuinen valikoi asiantuntevasti sopivan palan viikonlopun paahtopaistia varten. Punaviinien rypälelajikkeet aikuinen osaa erottaa makutuntuman perusteella, sekä tietenkin kertoa kyseisissä viinimaissa tekemistään omatoimireissuista ja kulttuurielämyksistä. Ah, ja taisipa joku seinällä roikkuva merkkiteos olla maalattu samoilla seuduilla.

Mahdolliset parisuhdekiemurat (vessapaperin kiertosuunnasta riitely tai likaisten sukkien sijainti väärässä paikassa) aikuinen ratkaisee järkevästi keskustellen ja päätyen kumpaakin tyydyttävään loppuratkaisuun. Sitten vaan hygge hygge ja halipusi sohvalle, katsellen kumpaakin yhtä lailla viihdyttävää tv-sarjaa.

Hmm.

Muutaman ystävän kanssa todennut, että välillä sitä ikään kuin tuntee esittävänsä aikuista ihmistä aikuisten maailmassa. Vaikka oikeasti sisimmissään tuntee olevansa sama hupakko kuin parikymmentä vuotta sitten. Elämä on toki tuonut harakanvarpaita charmia silmäkulmiin ja kokemuksia korvienväliin. Mutta noin muuten sitä tuntee olevansa ihan sama, hieman pihalla oleva tyllerön pallero kuin silloin muinoin. Aikuisuuden tunteesta ei useimmiten ole haisuakaan.

Ps. En tiedä pitikö tämän postauksen päätyä johonkin viisaaseen lopputulemaan. Mietin asiaa sitten joskus aikuisena.

tiistai 19. joulukuuta 2017

Joulun parhaat palat

Enää 5 yötä jouluun ja täällä alkaa olla havaittavissa hieman pipon kiristelyä. Vaikka pari pikkupakettia olenkin hankkinut, niin varsinaiset lahjat ovat edelleen hankkimatta, puhumattakaan ruokapuolesta. Ilmoilla ei ole ollut joulutortun tuoksua eikä iloisia joululauleluita - paremminkin kiukkuisen äidin murahtelua.
 
Töissä pukkaa kaikenlaista, lapsilla (=minulla) on joka päivä jotain erityismuistettavaa koulua varten ja meikäläisen muisti alkaa olla solmussa. Kohta varmaan lähetän asiakkaille 4 euron pikkujoulupaketteja ja lapsille tyrkytän ohjelmistopäivityksiä. Ehkä toisaalta tekisi hyvää kaikille osapuolille.
 
Olen silti (melko) varma, että muutaman päivän epätoivon, hikikarpaloiden ja rage-kohtausten jälkeen koittaa se hetki, kun saan istahtaa pöytään, kasata lautaselle kaikki lempijouluherkkuni ja kaataa lasin piripintaan punaviiniä.

Viime perjantain hetkellinen flow valmispiparitaikinan ja
koristelujen parissa. 

Joulussa on tiettyjä asioita - joulun ydinjuttuja - joita haluan vaalia. Vaikka esim. jouluruokien hankkiminen ja valmistaminen onkin ärsyttävää puuhaa, niin se härdelli ikäänkuin kuuluu onnistuneeseen jouluun. Koko joulu tuntuu kietoutuvan hyvien ruokien ja pikkuherkkujen ympärille, joita nautiskellaan yhdessä (tai yön pikkutunteina salaa jääkaapille hiipien).

Jouluaamu kuuluu aloittaa riisipuurolla ja sekahedelmäkiisselillä. Se pitää nauttia tietystä kulhosta, koska siihen liittyy niin paljon muistoja.

Sitten haluan pukeutua joulumekkoon, koska se nostaa fiiliksen arjen yläpuolelle. Joulumekon pitää olla kotoisa, mutta samalla sopivan juhlava. Etenkään se ei saa kiristää, sillä sehän nyt pilaisi kaiken ilon.

Haluan käydä joulukirkossa, pyyhiskellä silmäkulmaa ja jättää kynttilän hautuumaan muistopaikalle. Haluan kuunnella joulurauhan julistuksen kotisohvalla ja siinä välissä tirauttaa parit kyyneleet lisää.

Haluan napsia graavilohta ja ruisleipäviipaleita ja olla huomaamatta, miten lapset tyhjentävät konvehtirasiaa vähän liiankin nopsaan. Erityisesti haluan katsoa, kun pojat availevat pakettejaan ja ilahtuvat

Ihan erityisesti haluan syödä navan pullolleen laatikoita, kalaherkkuja, kinkkua ja rosollia. Vaikka etukäteen kiroankin joka ikisen jouluruuan tekemistä tai kaupasta kotiin raahaamista, niin joulupäivällinen pyhittää kyllä kaikki väsyneet hetket. Kun on päästy joulupöytään asti, tietää että edessä on ihana liukuma kohti autuasta nirvanaa suklaarasioineen, portviinilasillisineen ja kirjan lukemisineen.

Jos vielä saisi joulupukille esittää toiveen, niin hiljaiset hetket olisivat ihana bonus. Vai oliko se niin, että kyseinen toivomus on nykyään täytettävissä digitaalisesti ja onnistuu esim. hankkimalla lapsille pari uutta pleikkapeliä..?

maanantai 18. joulukuuta 2017

Totuuksia joulusta

Kun nyt jouluaiheeseen pääsin käsiksi, niin mennään näillä. Jos ette vielä tienneet, niin ohessa muutamia totuuksia. Minä ainakaan en tiennyt totuutta joululahjoista, mutta onneksi viisaat lapset sivistävät tyhmää äitiä ;)

"Siis äiti, et kai sä luullut, että tontut tekee itse kaikki lahjat? Aattele nyt, eihän voi tehdä mitään laittomia kopioita vaikka legoista tai puhelimista... Ne tietenkin tilaa ne netistä!"
 9v

"Ei haittaa, vaikka joulupukki toisi risuja, koska sittenhän voisin tehdä risumajan."
 7v

"Joulussa parasta on ruuat."
 9v


"Jouluruuat on kamalinta maailmassa."
 7v 

"Miksi edes kysyt? Tietenkin jouluna pitää olla kuusi!"
 9v

"Parasta on se, kun joulupäivänä saa olla koko päivän yöpuvussa ja lukea ja pelata ja syödä suklaata"
 9v

"No todellakin!"
 7v

- -

Vanhanaikaisena luulin, että eräs nimeltä mainitsematon tonttu käy ostamassa lahjat Citymarketista ja Prismasta. Ehkä olisi aika siirtyä tälle vuosituhannelle ja klikkailla ne netistä. Mieluiten hyvissä ajoin. Nimim. lahjat vielä hankkimatta :D

Hyvää jouluhössötystä tai -hössöttämättömyyttä itse kullekin!

torstai 14. joulukuuta 2017

Ei ole pakko

Tänä(kin) vuonna päätin, ettei ole pakko, jos ei halua. Olisi monta juttua, joiden perään jokin omituinen aivojeni pimeä alue huutelee, mutta olen vakuutellut sille, että en kyllä kuuntele.

Joillekin joulu tulee vain, jos viuhtoo tukka putkella siivoten joka ikisen nurkan huushollista ja leipoo sataa sorttia tarjottavaa ja itkee jouluaaton silkkaa väsymystään. Osa ottaa rennosti ja hankkii jouluksi suklaalevyn sekä tönkän viiniä ja linnoittautuu Netflixin äärelle.
 
Suurin osa lienee meitä erilaisten keskiteiden kulkijoita. Onneksi joulusta voi napsia itselleen tärkeimmät jutut ja heivata yli laidan ne asiat, jotka aiheuttavat pelkkää stressiä ja pahaa mieltä. Toki perherauhan säilyttämiseksi tulee joskus tehtyä kompromisseja, se on selvä. Mutta noin pääsääntöisesti mitään ei ole pakko, jos ei siltä tunnu. Joulu olkoon omannäköinen, eikä naistenlehtikiiltokuva (joka on pelkkää kuvausassareiden huhkinnan ja kuvankäsittelyohjelman aikaansaamaa illuusiota).



Ei ole pakko lähettää joulukortteja, jos ei halua. Niitä on kyllä ihana saada, ja nautin jokaisesta. Oma jaksaminen ei vaan veny niiden lähettämiseen. 
 
Ei ole pakko siivota - ei niin yhtikäs. Vaikka siivoan kuitenkin, ihan vain tavallisen viikkoimuroinnin verran. Jos jaksaisin, pesisin lattiat, mutta en todellakaan jaksa.

Ei ole pakko poltella kynttilöitä, jos ei jaksa nähdä sitä vaivaa. Sitä paitsi kynttilät näyttävät kivoilta vain siistissä kodissa, jota meillä ei nyt tällä hetkellä ole.

Ei ole pakko hankkia joulupukkia. Tänä vuonna saa riittää, kun pukki jättää lahjat oven taakse. Jääpähän pois yksi kellon kyttääminen ja vauhkoaminen siitä, että miten päin pitäisi vekslata päivän syömiset ja juomiset pukin vierailun ympärille.


Ei ole pakko leipoa pipareita. Jos haluaa luoda joulutunnelmaa lasten kanssa, voi ostaa valmiita pipareita ja koristella niitä. Se on vähintään yhtä mukavaa, eikä ollenkaan niin sotkuisaa ja vaivalloista. Jos haluaa piparintuoksua, niin voi käyttää valmistaikinaa. Ellei jaksa leipoa valmispötkylää pipareiksi asti, voi heittää uuniin parit taikinaklöntit ja tuoksu on siinä ;)  

Ei ole pakko tehdä miljoonaa ruokaa, ainakaan itse. Syömistä kyllä pitää olla paljon ja sen pitää olla herkullista, mutta suuren osan voi hankkia valmiina. Omatekoiset ruuat voivat olla jotain pientä ja helppotekoista.

Ei ole pakko miettiä, että voiko juoda viinitilkkaa ennen puoltapäivää. Jouluna voi, jos se lievittää liiallisen hössötyksen tunnetta.

Ei ole muutenkaan pakko yhtään mitään, jos ei halua.




Tästä kaikesta huolimatta onnistun luultavasti joka tapauksessa kehittämään pienimuotoisen joulustressin. Paineettoman joulun avainsana kun on hyvä suunnittelu, ja siihen en ole ehtinyt venyä.

Joululahjat ovat vielä hankkimatta, ja lasten toiveet ovat luokkaa pelikone, mini-bmx (=temppupyörä) tai dj:n miksauspöytä. Kun taivastelin toiveiden kalleutta ja kerroin ettei noin kalliita lahjoja oikein voi saada, niin poitsut totesivat, että "No höh, mutta pukkihan ne tuo ja kyllä sillä on varaa". Problem solved?

tiistai 12. joulukuuta 2017

Hellät hyvästit

Meidän perhettä taidetaan koetella lemmikkirintaman suhteen. Aiemmin jouduimme luopumaan kauan ja hartaasti odotetusta hamsterista. Eilen puolestaan saattelimme isovanhempien rakkaan Rudolf-kisun paremmille hiirimaille.

Kissaherra oli nukahtanut viimeiseen uneen mummolan aitan vintille, turvalliseen ja tuttuun paikkaan. Lohduttauduimme sillä, että Rudolfilla oli ollut hyvä kissanelämä maalaispeltoineen, puineen ja vapaine menemisineen. Oli varmasti laarikaupalla hiiriä ja ehkä jokunen lintukin (sniisk...) sekä muita kissan arvostamia antimia. Ruokakupit olivat aina sopivasti täynnä ja rapsutuksia ja rakkautta tarjolla runsain mitoin.


Aluksi hieman harasin vastaan, että piti arki-iltana lähteä ajelemaan pitkin maakuntia kissahautajaisten vuoksi. Samoin epäilin, että olisiko kuolleen kissan näkeminen liikaa herkkispojille. Loppujen lopuksi kokemus oli kaikille hyvä. Paljon kyyneleitä vuodatettiin, mutta oli myös mahdollisuus viimeisen kerran silitellä kissa ja sanoa sille hyvästit. Lapset kuitenkin muistavat elävän ja rakkaan kissan, vaikka näkivätkin sen nyt kuolleena ja elottomana.

Elämää ja kuolemaa pohdittiin koko ilta. Samoin sitä, mikä se taivas oikein mahtaa olla ja miten sinne päätyy. Kuopus päätteli, että "Jeesus varmaan on nyt käynyt hakemassa Rudolfin taivaaseen ja nyt se odottaa meitä siellä". Ehkäpä niin <3 
Tärkeintä on kuitenkin elää hyvä ja itselleen tarkoituksenmukainen elämä.

 

maanantai 11. joulukuuta 2017

Blogihitaus & niitä näitä

Blogi on näemmä ihan tiedostamattani siirtynyt Slow living -tyyppiseksi. Päivityksiä tulee, jos emäntä sattuu muistamaan tai ehtimään. Ja näköjään tekee sitä varsin harvakseltaan.

Oikeastaan iski pienoinen kriisi, että mitä ihmettä teen koko blogistaniassa ja olenko ihan jälkeenjäänyt omine höpinöineni. Monet blogit ovat nykyään niin kunnianhimoisia ja bloggaamisesta on tullut kaupallisuuden alttari - missä sinänsä ei ole mitään yksiselitteisen negatiivista, mutta minä en vain osaa taipua siihen.

Hidas pikkujouluisa bloggaaja tässä hei...

Viime viikko oli haipakkaa. Oli Suomen 100-vuotisjuhlaa perheen kesken, työhärdelliä, pakkaamista ja koulutusreissu yhteispohjoismaisissa merkeissä sekä pikkujoulut vol. 2. Voin muuten sanoa, että menee pienellä ihmisellä pää pyörälle, kun ympärillä puhutaan sekaisin norjaa, ruotsia ja englantia. Yhdyn sikäli Juha Hurmeen toteamukseen, että opetelkaa juntit ruotsia. Tälle juntille taitaa olla pieni kertaus paikallaan, ettei tarvitse vaan nyökkiä tyhmänä, että jaa, juu, jåå-å. Vaikka hyvin silläkin tuntui tulevan toimeen, eipä sillä. Sitä en tiedä, mitä mahtoivat ajatella siitä hassusta suomalaisesta, joka nyökytteli kaikkeen.



Heti arkeen palattua iski pienoinen paniikki, kun hoksasin, että joulu on jo ensi viikolla. Ensi!!! Tämä tuntuu olevan jokavuotinen ilmiö, että joulu yllättää pienen ihmisen. Ei se enää tule sillä tavalla hitaasti vitkutellen kuten lapsena. Se hyökkää päälle ihan puskista ja kauhealla vauhdilla!

Ilmeisesti pitää pikimmiten ryhtyä joulutontun puuhiin sekä miettimään joulun ruokia (eli lähinnä niitä paria-kolmea vaihtuvaa ruokalajia; muut ovat ne samat laatikot ja rosollit sukupolvesta toiseen). Joulupukkikin pitäisi varata, koska meidän tyypit uskovat hänen olemassaoloonsa vakaasti kuin kiveen ja kantoon konsanaan. Epäilen, että tämä on viimeinen vuosi, joten olisi mukava saada pukki vielä kerran kylään.

Stockan jouluikkuna on jokavuotinen ilonaihe <3 

Joko siellä on jouluvalmistelut hanskassa vai oletteko yhtä pihalla kuin minä?

perjantai 1. joulukuuta 2017

Ihana kamala joulukuu

Kun kalenteri kääntyy joulukuun puolelle, minulla on aina hieman ristiriitainen olo. Joulukuu on ihana ja kamala, enkä osaa päättää kumpaa se on enemmän. Ihana siksi, koska edessä siintää joulunpyhät ja leppeä joulutunnelma. Pian koittaa myös se ajankohta, jolloin päivä alkaa minuutti kerrallaan kääntyä kohti valoisampaa aikaa.
 
Kamala se on siksi, että se leppeä tunnelma ei tule itsekseen - sanokoot optimistit mitä hyvänsä. Joulu vaatii tietyn määrän pakollista tekemistä ja hösötystä. Joululahjat, koristelut, ruuan hamstraamiset ja laittamiset... Arjen pyörityksen ohessa joulujutut tuntuvat lähinnä ärsyttävältä taakalta. Toisaalta vaikken jouluvalmistelujen ystävä olekaan, niin kuitenkin oikeanlainen joulu vaatii tuon kaiken. En osaa kuvitella joulua ilman tiettyjä ruokia ja herkkuja, tai pelkästään einesten varassa.  


Plussia on kuitenkin roppakaupalla, joista ensimmäisestä sain nauttia tänä aamuna. Lapset olivat hereillä ja hampaat pestynä ennätysmäisen nopeasti, kun tiesivät, että saisivat sitten avata kalenterin ensimmäisen luukun. Normaalisti meidän pikku vätyksiä saa kiskoa sängystä ylös ajan ja vaivan kanssa. Tänään ei tarvittu kuin kevyt hipaisu ja hyvät huomenet, niin tyypit ampaisivat hereille!
 
Plussaa on sekin, että tänä vuonna saan nauttia poikkeuksellisesti kaksista virallisista pikkujouluista. Kaksi kertaa hyvää ruokaa ja juomaa - en pistä hanttiin :)
 
Suklaan ja punaviinin ystävää hemmotellaan, sillä kaupan ja Alkon hyllyt pursuilevat vaihtoehtoja (melkein liiaksikin). Koska ensin kuitenkin pitää mahtua pariinkin pikkumustaan, aloitan isoimman suklaatankkauksen vasta pikkujoulujen jälkeen :D


Ihan kohta, melkeinpä än yy tee NYT ripustan bling-blingit kaulaan ja lähden pikkujouluilemaan vol. 1.

Tykkäätkö sinä joulujutuista, vai ahdistaako kaikki siihen liittyvä?

Riemukasta viikonloppua ja ensimmäistä adventtia!

keskiviikko 29. marraskuuta 2017

Pikkujouluasukriisi ja sen ratkaisu

On se vuodenaika, kun pikkujoulut alkavat uhkaavasti lähestyä. Ehdin jo hieman kriiseillä, että mitä ihmettä laittaisin päälleni. Varsinkin, kun ensimmäisissä kekkereissä on ohjelmassa aktiviteetteja ja myöhemmin illallistamista. Toisista pikkujouluista ei ole hajuakaan, että mitä ihmisillä on niissä ympyröissä tapana pukea päälleen - rentoa, tyylikkään muodollista, vai jotain siltä väliltä.
 
Yhtenä päivänä otin asiakseni lähteä katsastamaan vaatekauppojen tarjontaa. Siellä oli esillä lähinnä kategoriaa A) kveekarikaavut (mikä ihmeen taantumus-/vanhoillisuuskausi nyt oikein on meneillään, kysynpä vaan? Miksi pitäisi naisen verhoutua leuasta varpaankärkiin asti muodottomaan säkkiin??) B) diskopallot ja C) muuten vaan huonot.

Ratkaisu oli kuitenkin lähempänä kuin uskalsin toivoakaan. Eilen illalla pojat hoksasivat, että tässä taannoin oli teemapäivä, jolloin lapset saivat vaatettaa äitinsä. Meiltä tämä päivä jostain kumman syystä lipsahti ohitse, mutta ratkaisimme asian siten, että lapset saivat pukea minut kotona arki-illan päätteeksi.
 
Lopputulos oli poikien mielestä kertakaikkisen upea ja äiti "kerrankin kaunis". Kuulemma asussa sopii myös lähteä pikkujouluihin. Varsinkin kirjavat korut ja erityisesti keltaiset muovikorvikset ovat oikein leikkisät ja hauskat, mikä sopii pikkujouluun kuin nenä päähän ;)

Erityishuomiona sanottakoon, että esikoinen oli kiitettävästi perillä siitä, että naisilla pitää olla nykyään "paksut ja tyylikkäät kulmakarvat". Samoin huulipunaa piti olla sekä tukka "silleen taakse vedettynä".

Problem solved  ;)



Kuvat ja stailaus: Kuopus 7 v ja Esikoinen 9 v.
 

torstai 23. marraskuuta 2017

Back to basics ja kuntosalin stereotyypit

Yksi tavallisen arkeni tukipilareista on kuntoilu, johon alkusyksystä lähtien tuli ikuisuuden pituinen tauko. Oli flunssa, poskiontelotulehdus ja sitten raastava yskä, joka osittain jatkuu edelleen. Mutta nyt - tadaa - olen päässyt jo pariin otteeseen kuntosalille. Taukojen jälkeen sitä huomaa tietyt asiat entistä paremmin. Kuten sen, että punttisalilta löytyy aina vaan ne samat stereotyyppiset kuntoilijat, iloksemme ja kauhuksemme ;)


Kolistelija. Ei ole niin isoa tai pientä painoa, jota ei voisi tiputtaa suorilta käsiltä puolen metrin korkeudelta. Vaikka ensin jaksaa (joten kuten) vetää maasta sata kiloa, niin yllättäen sitä ei jaksakaan laskea maahan, vaan se täytyy tipauttaa ryminän ja kolinan kera. Mieluiten joka ikisen toiston jälkeen.

Ähkijä/karjahtelija. Olipa käsissä sitten viisi tai viisikymmentä kiloa, niin kaikki liikkeet tehdään ähkinän, voihkinan tai karjahtelun kera. Erityisesti mieleeni on jäänyt nainen, joka kuulosti siltä kuin petipuuhissa konsanaan, voihkien kovaäänisesti ja ääni nousi lopussa pari oktaavia. NNnnnhHHHaaAAhhh!!!  Teki mieli kysyä, että tarvitsetko astmapiippua tai jotain.

Stalkkeri. Tuijottelijat ovat joko varsin suorasukaisia pällistelijöitä tai sitten vaivihkaisia tirkistelijöitä. Vinkkinä vaan, että kyllä muuten ihan hyvin huomaa, vaikka yrittäisi sieltä peilin kautta tai puolapuiden takaa kurkkia. Vinkki nro 2, että vaikka välillä hikoillaankin melko lähituntumassa, niin ne silmät voi laittaa tapittamaan vaikka seinää tai kattoa, kiitos. Ei ole kivaa eikä hienotunteista tuijottaa toisen ahteria.

Vaeltaja. Tämä lajityyppi ei pysähdy hetkeksikään, vaan hyödyntää joka minuutin. Kun sarja on tehty, alkaa armoton ravaus, pomppiminen tai nykivä kävely ympäri salia. Veikkaisin, että alalajityypillä 'reviirinmerkkaaja' on myös tarve vallata sali maskuliinisilla elkeillään omaksi reviirikseen ja esittää lauman johtajaa.

Levittelijä. Useimmat liikkeet tehdään normaalisti melko neutraalin näköisesti, eikä niissä sinänsä ole mitään seksikästä tai erityisen antavaa. Mutta levittelijä saa jokaisen kyykyn tai kulmasoudun näyttämään siltä kuin tarkoitus olisi demonstroida jotain ihan muuta, if you know what I mean... Vielä kivempi, jos levittelijä on myös ähkijä...

Nykijä. Tähän tyyppiin kuuluu monta alakategoriaa. Lähtökohtaisesti kyse on kuitenkin siitä, että liikkeet tehdään vähän miten sattuu. Yleensä puolikkaita liikkeitä, remputtamalla laitteita jotenkin vähän sinne päin. Tai sitten heilutellaan puolet itseään isompia painoja sellaisella tavalla, joka sattuu katsojaakin. Auts.

Coolit. Viileän itsetietoiset tyypit suorittavat ohjelmaansa kuulokkeet korvilla, ripsipidennykset ojossa ja trikoot piukeina. Jos otsalle valahtaakin satunnainen hikipisara, sekin on glitteriä ja sopii topin väriin täydellisesti. Pinkki purkkapallo kruunaa kokonaisuuden.

Salavoimakkaat. Välillä törmää naisiin tai miehiin, joiden ulkoinen olemus ei millään tavalla viittaa urheilullisuuteen. Tällainen voi olla vaikka pieni ja hoikka vanhempi eläkeläisnainen, joka tulee ja tempaisee ilmaan painot, joista nuoremmat voivat vain haaveilla. Eikä ilmekään värähdä, ihan kuin olisi normaalia tuosta vaan kyykätä sata kiloa ohimennen.  Respect. (Tämän vastakohta voisi olla mukavoimakkaat, joilla on autonrenkaan paksuiset käsivarret, mutta vitkuttelevat viiden kilon painoilla. Koska en kuitenkaan voi tietää heidän treeninsä kokonaisuutta, en sano mitään enempää, etten itse vaikuta idiootilta.)

Sitten on hifistelijät, kimppatreejaajat, itsensä ihailijat, yms. Sekä iso joukko ihan tavallisia tyyppejä, jotka vain kuntoilevat sen kummemmin kohkaamatta tai itsestään numeroa tekemättä. Itse luultavasti olen kiukkuisesti tuijotteleva täti-ihminen, joka suu viivana mulkoilee kolistelijoita ja ähkijöitä. Mutta vaikka mulkoilisinkin, niin kaikki mahtuvat samalle salille ja onpahan jotain ällisteltävää oman treenin lomassa ;)

keskiviikko 22. marraskuuta 2017

Armottomuus ihmisen ruodussa pitää?

Taannoin jäin jutustelemaan vanhemman naapurinrouvan kanssa. Aika pian puhe kääntyi lapsiin, äitiyteen ja jaksamiseen arjessa. Rouvalla itsellään on useampia aikuisia lapsia ja monituinen lauma lastenlapsia. Keskustelussa kävi ilmi, että rouvan nuorimmalla tyttärellä, jolla on alle vuoden ikäinen lapsi sekä muutama vanhempi, on jaksamisongelmia arjessa. Saatoin vain nyökytellä ja tuntea myötätunnon läikähdyksen, että ei ihme, sellaistahan se helposti on.

Mutta rouvapa tokaisi, että hän ei kyllä voi ymmärtää moista jaksamattomuutta! Että kyllähän hänkin jaksoi yksin ison lapsilauman kanssa, eikä ollut miestä auttamassa arjessa. Miksei muka tytär jaksa?

Siis mitä ihmettä? Luultavasti sydämeni jätti välistä muutaman sykäyksen. Tunsin ison kiukkumöykyn nousevan sisuksissani. Itsekin nimittäin olen yksi niitä äideistä, joka ei ole kokenut äitiyttä ja lasten hoivaamista ihan helppona ja kevyenä. Itse asiassa koko vauva- ja pikkulapsiaika oli melkoista henkiinjäämistaistelua masennuksen mustassa aukossa. Tiedän erittäin hyvin, mitä se on, kun ei vaan jaksa ja arki on yhtä loputonta väsymystä.



Tuskinpa tuolla rouvallakaan pikkulapsiarjesta selviytyminen oli aikoinaan pelkkää ruusuilla tanssia. Joku toki selviää siitä paremmin kuin toinen, sillä emmehän ole samasta muotista valettuja. Yksi kestää tietynlaiset haasteet paremmin kuin toinen, mutta toisella taas on vahvuuksia asioissa, joissa joku muu taas ei ole vahvimmillaan. Ei kai meidän ole tarkoitus olla toistemme klooneja tai robotteja, jotka suoritamme elämää ja perhearkea tismalleen saman keskivertoihanteen mukaan - alati jaksavaisina ja väsymättöminä?
 
Jäinkin miettimään, että oliko rouvalla itsellään niin isot traumat ja katkeruus lapsiarjen taakoista, ettei edes pysty tuntemaan myötätuntoa omaa tytärtään kohtaan? Vai onko hän kenties supernainen, joka on syntynyt pitämään huolta muista?
 
Ainakin tiedän sen, miten haavoittavaa voi olla, jos joku toinen edes rivien välistä tai asenteillaan arvostelee äidin jaksamista. Itse ainakin olin niin haavoittuvainen kaiken uupumiseni keskellä, että romahdin jo siitäkin, kun joku mainitsi tietenkin viettäneensä ihan kaiken ajan lastensa kanssa, eikä oma aika äidille kuulu. Itse olen ollut se "paska äiti", joka on aina tarvinnut myös omaa tilaa ja aikaa.

Vaikka meillä kaikilla on varmasti ollut omat raskaatkin vastoinkäymisemme, ei se kai tarkoita sitä, että muiden vastoinkäymiset olisivat yhtään vähäpätöisempiä? Tai että kun minä jaksoin, niin kyllä pitää sitten muidenkin jaksaa. Kun minäkään en apua saanut, niin ei saa kukaan mukaan saada. Jne.
 
Meitä naisia ja äitejä lytätään niin paljon muutenkin. Milloin pilaamme lapsemme, kun vilkuilemme somea leikkipuistossa tai imettäessä. Milloin pilaamme lapset jollakin muulla tavalla. Tai olemme huonoja, kun emme jaksa. Miksi se on muuten aina äiti, jota syyllistetään?
 
Voitaisiinko ihan oikeasti myöntää, että lasten kanssa oleminen on välillä useimmiten ihan helvetin rankkaa ja se toden totta väsyttää ja toisinaan se upottaa syvälle masennuksen mustiin aukkoihin. Vaikka yksi selvisikin 24/7 saatavilla olosta X vuoden ajan, eikä nukkunut Y vuoteen, niin joku toinen (kuten minä) ei välttämättä selviä.
 
Myötätunto ja ymmärrys ei tietääkseni ole pilannut kenenkään elämää, mutta niiden puute kylläkin.

Oletko itse kohdannut vähättelyä oman jaksamisesi suhteen perhearjessa tai muiden taakkojen alla?

Tsemppiä kaikille jaksaville ja jaksamattomille arjen sankareille <3

perjantai 17. marraskuuta 2017

Haikea luopuminen

On pitänyt monta kertaa kirjoittaa jokunen rivi meidän pienestä karvaisesta perheenjäsenestä. Aina se on jäänyt, mutta nyt on sen aika. Kirjoittelen tosin surullisissa merkeissä, sillä hamsteriteini Topi muuttaa tänään uuteen kotiin. Kuopuksella pitkin syksyä esiintynyt oireilu ja silmälääkärin tyly tuomio selkeästä allergisesta sidekalvontulehduksesta pakotti etsimään hamsulle uuden kodin.
 
Kolmessa kuukaudessa tähän pikku touhottajaan ehti kiintyä, ja etenkin lasten puolesta harmittaa. Olin lapsena varsin eläinrakas ja koin tosi surullisena sen, ettei meille voinut hankkia kissaa tai koiraa. Enkä varsinkaan ymmärtänyt miksei olisi voinut ostaa hevosta ja laittaa sitä asumaan autotalliin - autohan olisi hyvin voinut olla ulkonakin... Olin kuitenkin onnellinen, kun lopulta sain hamsterin. Ehkä siksikin tuntui niin kotoisalta tässä nykyisessä elämäntilanteessa saada meillekin kultahamsteri - ja sitä haikeammalta tuntuu siitä luopuminen.


Hamsterikin tykkää kirjoista ;)

Eläinallergia on siitä kurja, ettei välttämättä etukäteenkään voi tietää miten reagoi eläinpölyille. Toki olisi voinut teettää allergiatestit ja niiden avulla selvittää herkkyyttä, mutta oireet ja niiden rajuus selviää lopulta vasta eläimen kanssa kosketuksissa ollessa. Sekin muuten selvisi, että juuri pikkujyrsijät ovat yleisimpiä allergiaoireiden aiheuttajia.
 
Lapsen on kuitenkin oireistaan huolimatta vaikea ymmärtää, että eläimestä pitää luopua. Helppoa se ei ole itsellekään, vaikka olenkin yskinyt ja aivastellut tavallista enemmän tänä syksynä, enkä osaa sanoa mikä siitä on eläinpölyn aiheuttamaa ja mikä ns. valuvikaa tai työpaikan ilmastoinnin syytä.
 
Joka tapauksessa nämä kolme kuukautta pikku hamsun kanssa ovat olleet mukavia. Vaikka nämä otukset ovatkin yöeläimiä ja yhteiset hetket ovat sen takia olleet varsin myöhäisiltapainotteisia, niin ihanahan tuon touhottavan karvapallon edesottamuksia on ollut seurata. Topi on kertakaikkisen ihana, herkkis, utelias ja touhukas otus.

Tänään on varmasti edessä runsain mitoin haikeutta ja kyyneleitä, kun sanomme Topille hellät heipat ja toivotamme sille hyvää hamsterinelämää <3



keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Hitaalla

Käyn blogin suhteen nyt tosi pitkillä ja hitailla piuhoilla. Piti päivittää jotain jo viime viikon lopulla, mutta hups, ollaankin jo seuraavan viikon puolivälissä!
 
Vaikka kirkasvalolamppu, Q10 ja vitamiinilisä ovat ahkerassa käytössä, niin olen vähän horteessa. Hoksasin senkin, että rytmihäiriöni liittyvät kaamokseen. Pari vuotta sitten kävin tutkituttamassa sydämen ylimääräiset pompottelut, mutta harmittomia onneksi olivat. Nyt vasta tajusin, että ne ovat tulleet aina käsi kädessä pimeän vuodenajan kanssa. Kaikkea tämä siis teettää. (En nyt mene syvemmälle muihin terveysaiheisiin, kuten peräpukamiin, krhm...)
 
Viime viikolla ilahdutti ihan hirveästi, kun sain Satulinna-Tuijalta aivan ihastuttavat villasukat kortin kera! Niin kauniit ja tulivat vilukissalle tarpeeseen. Kiitos, olen niin otettu <3  Itselläni menisi taidot ja hermot solmuun jo ensimmäisen värikerroksen kohdalla, joten arvostan suuresti sitä, että joillain pysyy puikot käsissä ja tulos on näin ihana.



Mitäs muuta..?
 
Tänä aamuna lähdin ajelemaan töihin päin ja onneksi jo omalla parkkipaikalla huomasin, että olisi kätevää irrottaa se auton lämppärin johto ennen kuin ajelee pidemmälle. Onneksi mitään ei mennyt hajalle - siitä nyt olisikin riemu syntynyt perheen miesväestön keskuudessa.
 
Parin viikon päästä alkaa jo joulukuu ja meillä lapset käyvät kovaa debattia siitä, pitäisikö ostaa suklaa- vaiko legokalenteri. Minä kannatan ensin mainittua jo ihan budjettisyistä. Sekin pohdituttaa, että milloin ihmeessä 9-vuotiaalle selviää totuus joulupukista?! Hän uskoo vieläkin vakaasti pukkiin, vaikka hammaskeijun perimmäinen olemus (=äiti) paljastuikin taannoin. Eipä muuten, mutta mietin, että vieläkö tänäkin vuonna pitää varata joulupukin vierailu. Sinänsä tosin ihanaa, että lapsuus tuon asian osalta jatkuu vielä. Ehtii niitä pukittomiakin jouluja vielä tulla.
 
Kertokaa muuten, jos tiedätte mistä löytyisi tällaiselle sekaravintokäyttöiselle menopelille latauspistoke? Jos vaikka tulisi vähän virtaa olemukseen ja blogiin ihan ajatuksiakin :)  Vajaalla latauksella saatte tyytyä näihin Niitä näitä kaalinpäitä -höpinöihin. Mukavaa, että kuitenkin roikutte mukana <3
 

perjantai 10. marraskuuta 2017

Burnoutin ja zenin välimaastossa

Viikko on ollut taas melkoista hurlumheitä ja siihen on mahtunut paitsi huonoja viboja ja väsymyshepuleita, myös hyvää flow-fiilistä. Parhaimmillaan hyräilin kiikuttaessani tiikerikakkua pojan säbäjoukkueen kahviotalkoisiin. Oli hetkellisesti hyvä fiilis viikon ilopilkuista, perheestä ja lapsista, sekä siitä, että hitto vieköön olen jaksanut tehdä kaiken aika hyvin.

Pahimmillaan räjähtelin leipoessani ko. kakkua ja huomatessani, että tärkeimmät tarvikkeet tietenkin puuttuvat. Samalla meinasi kaatua niskaan monta isompaa asiaa, joista vähäisin ei ollut lapsella ilmennyt allergia ja päätös luopua lemmikkihamsterista mahdollisimman pikaisesti. Kakkua veivatessa yritin samaan aikaan osallistua lapsen kotiläksyihin, hoputtaa tyyppejä iltapalalle ja pysyä perillä wilma-viesteistä. Hermo paloi ja melkein kakkukin...

Aiemmin päivällä oli ollut todella ikävä asiakaspuhelu, jonka aikana olisi tehnyt mieli sanoa suorat sanat, mutta diplomaattisesti piti tasapainotella kuin paraskin poliitikko. Olen pahoillani ja ymmärrän kyllä, mutta en voi ottaa kantaa ja liibalaaba... Purin hammasta ja olin kiukkuinen vielä illallakin - niiden muiden asioiden lisäksi.


Niinpä saatoin vain nyökytellä sille faktalle, että todellakin perhe-elämästä voi saada burnoutin, varsinkin yhdistettynä työssäkäyntiin. Oikeastaan olen todennut, että vaikka vauva- ja pikkulapsivuosina oli kamalaa omalla tavallaan, niin eipä ole koululaisvaihekaan helppo. Nykyään ei auta enää Ryhmä Haut, ja delegoitavia asioitakin on moninkertaisesti. Harrastukset, läksyt, koekuulustelut, viemiset ja tuomiset, poikien väliset kärhämät, lukuisat huolehtimiset ja muistamiset. Kai se on niin, että sitten helpottaa, kun tyypit muuttavat omilleen.

Kun minä tuskailen sitä, että pääsisipä jonnekin ja saisipa olla välillä yksin, niin toiset sulkeutuvat vapaaehtoisesti pieneen tilaan perheen kanssa kuudeksi vuodeksi! Tsiisös ja omg. Upeaa heille, mutta minä kilahdan jo kuudessa tunnissa samassa suljetussa tilassa perheeni kanssa. Voisin silti kyllä lähteä maailmanympäripurjehdukselle - seurana asiansa osaava (joko eunukki tai sitten tosi hottis) kippari ja iso kasa kirjoja ja sata lootaa viiniä. Sponsoreita?

Mutta hei, tämä ei ollut valitus. Vain toteamus. Ja olen still alive and kicking. Sitä paitsi luultavasti kaamos on saamassa minut johonkin omituiseen aivopöhnään, kun en jaksa tällä erää repiä enempää angstia ja olen oikeastaan melko zen. Kaamosperäinen sisäsyntyinen lobotomia? (Lapset ehkä iloitsisivat, jos lobotomia etenisi sille asteelle, ettei äiti saisi enää raivareita.)

Näillä mennään ja onneksi maailmassa on suklaata ja kahvia.

Keittääkö teillä yli perhe-elämä ja sadat käsissä pidettävät arjen langat? Vai kuka tunnustaa olevansa se perfect äiti, joka hanskaa aina kaiken hymyssä suin? ;)

tiistai 7. marraskuuta 2017

Yhdellä sanalla

Nappasin Satulinnan Tuijalta haasteen, jossa yhdellä sanalla vastataan moninaisiin kysymyksiin. Rönsyilevänä vastailijana tällainen minimalismi oli toisaalta vaikeaa ja toisaalta ihanan virkistävää. Lyhyestä virsi kaunis. Nappaa haaste mukaasi, niin tulen kurkkimaan :)

1. Missä kännykkäsi on? Vieressä.
2. Puolisosi? Turvallinen.
3. Hiuksesi? Puolipitkät.
4. Äitisi? Taivaassa.
5. Isäsi? Eläkkeellä
6. Suosikkisi? Kahvi.
7. Unesi viime yöltä? Vauhdikas.
8. Mielijuomasi? Skumppa..?
9. Unelmasi? Matkustella.


10. Missä huoneessa olet? Työhuoneessa.
11. Harrastuksesi? Valokuvaus.
12. Pelkosi? Hylkääminen.
13. Missä haluat olla kuuden vuoden päästä? Samassa.
14. Missä olit viime yönä? Kotona.
15. Jotain, mitä sinä et ole? Rempseä.
16. Muffinsit? Hyviä.
17. Toivelistalla? Kamera.


18. Paikka, jossa kasvoit? Päijät-Häme.
19. Mitä teit viimeksi? Kahvittelin.
20. Mitä sinulla on ylläsi? Farkut.
21. Televisiosi? Riittävä.
22. Lemmikkisi? Pikkuruinen.
23. Ystäväsi? Ihania!
24. Elämäsi? Keskinkertainen.
25. Mielialasi? Vuoristorata.
26. Ikävöitkö jotakuta? Kyllä.
27. Auto? Volvo.


28. Jotain, mitä sinulla ei ole ylläsi? Turkiksia.
29. Lempikauppasi? Ruokakauppa.
30. Lempivärisi? Kaikki.
31. Milloin nauroit viimeksi? Tänään.
32. Milloin viimeksi itkit? Taannoin.
33. Kuka on tärkein läheisesi? Monikin.
34. Paikka, johon menet uudelleen ja uudelleen? Mökki.
35. Henkilö, joka s-postittaa säännöllisesti? Säbäjoukkue.
36. Lempiruokapaikka? Satunnainen.


maanantai 6. marraskuuta 2017

Hämäränhyssyä

Viikonloppu oli järkkäilyä ja pyykkiä, ruuanlaittoa tai sen pakoilua, muutamat viinilasilliset ystävien kanssa, saunomista, syömistä, lasten kyläileviä kavereita, härdelliä ja omia yrityksiäni paeta hetkeksi yksinäisyyteen.

Oli myös hämäränhyssyä ja pimeyden ihmettelyä. Jos voisin, karkaisin talveksi jonnekin aurinkoon. Ei tunnu oikealta paikalta tämä kalsean pimeä maa. Kesät ovat ihania valoisuudessaan ja vehreydessään - eikä se lämpökään pahaa tekisi. Mutta tämä talvinen kaamos tekee pahaa.

Ostin piristykseksi kimpun neilikoita, polttelin kynttilöitä ja viritin parvekkeelle kaamosvalot. Vaikka ne oikeasti eivät autakaan väsymykseen, niin ovathan ne silmälle kauniit. Pahin väsymys minulla tosin yleensä iskee vasta joskus joulun aikoihin, kun hämäryyttä on takana jo pari kuukautta. Ja sitten on pitkän kiduttava ruma kevättalvi loskasäineen ja kuraisine ojanpielineen. Heräilen elävien kirjoihin jälleen joskus huhti-toukokuussa.

Mutta valitus sikseen. Koitetaan etsiä konstit pimeyden sietämiseen. Minulle ne ovat ulkoilu, suklaa ja haaveilu. Ystävien näkeminen auttaa myös, jos vaan suinkin ehtii heitä nähdä.

Tsemppiä ja lempeyttä uuteen viikkoon!






keskiviikko 1. marraskuuta 2017

Eräänä päivänä

Tuijalla oli taannoin kiva postaus yhdestä arkipäivästä tekemisineen. Minusta on superkivaa lukea muiden päivänkulusta ja ihan tavallisesta arjesta, vaikken oikeastaan tiedä miksi. Viihtyisin hyvin kärpäsenä katossa, ihan vaan katselemassa muiden elämää.

Teki mieli tehdä samanlainen postaus, joten tässä arkihulinat eiliseltä tiistailta.

 * * *  
Aamulla olo oli väsyneen nihkeä, koska olin heräillyt yöllä pariin otteeseen. Enkä ole muutenkaan lainkaan hyvä aamuherääjä... Napsautin heti päälle kirkasvalolampun ja koko huushollin kaikki valot.
 
Mies oli työreissussa, joten kaikki lasten aamupakottamiset olivat vastuullani. Esikoinen on melko reipas, mutta kuopus ihan mahdoton laiskamato. Harmitti miljoonatta kertaa, kun hammaspesut, pukemiset ja tukan kampaamiset sujuivat vain väkipakolla ja lievähkön (krhm) äänenkorotuksen saattelemana. Sitten omat meikit, tukan kesytys ja vaatteet päälle. Aamupalaksi söimme tällä kertaa leipää ja jugurttia, kun en jaksanut alkaa keitellä joka-aamuista kaurapuuroa.
  
Keli oli lievästi pakkasella ja kotikatu jäinen, joten en rohjennut lähteä lipsuttelemaan kesärenkailla. Oli pakko turvautua bussiin. Lisäksi kuopuksella oli myöhäisempi kouluunmeno ja häntä pelottaa olla yksin kotona, joten minäkin venytin oman lähtöni myöhemmäksi. Töissä olinkin vasta lähempänä puolta kymmentä, aiks... Onneksi työaika on joustava ja saldoja voi tarpeen tullen venytellä.



Töissä oli normimeininkiä: asiakkaiden ongelmiin ja kysymyksiin vastailua, parit laskutukset ja ohjelmiston testaamista pitkin päivää. Yritin myös keskittyä lukemaan paria ajankohtaista alaan liittyvää asiaa. Iltapäivällä oli jälleen pakko venyttää saldoja ja lähteä hieman aikaisemmin, jotta ehtisin bussikyydillä kotiin ja laittamaan ruokaa ennen esikoisen säbätreenejä. Kotiin ehdin puoli viiden maissa ja sillä välin mieskin oli ehtinyt jo kotiin. Hän tosin lähti samoin tein ajelemaan vielä maalle ja hakemaan talvirenkaitani anoppilan säilöstä.
 
Minä suhasin pää punaisena hellan ja pyykkikoneen välillä. Välillä karjahtelin esikoista vaihtamaan säbävaatteita ja pakkaamaan reppua. Kuopus ilmaantui kotiin kaveriltaan, mutta halusi päästä tämän mukana kouludiskoon - jonka minä olin unohtanut tyystin! Ei muuta kuin pikkutyypille pikainen jugurttiannos nassuun ja vähän taskurahaa mukaan ja eikun diskoilemaan.
 
Onnistuin olemaan polttamatta ruokia pohjaan ja pääsin syömään esikoisen kanssa (kanaa ja riisiä). Sitten pikimmiten ulkovaatteet päälle ja klo 17.15 kohti pojan treenejä. Lähtiessä iski pikkupaniikki, kun auto oli suunnilleen umpijäässä ja alla tietenkin ne kesärenkaat. Perille päästiin ja puolivälissä matkaa tuulilasikin aukesi :D  Saatoin vain todeta matkalla, että jep jep, äiti säätää ja hyvin menee taas...

Poitsu jäi treenailemaan ja minä suhasin takaisin kotiin. Tiskit ja pyykit koneeseen ja vähän paikkojen suorimista. Kuopus ilmaantui iloisena kotiin diskosta. Katsoimme läpi poitsun läksyt ja sitten taas lähdinkin hakemaan esikoista treeneistä. Sieltä kotiin, ja sain autoni takakonttiin talvirenkaat, jotka mies oli tässä välissä roudannut maalta. Seuraava stoppi huoltsikalla, jonne jätin auton seuraavan päivän renkaanvaihtoa varten.
   
Kotona olin kahdeksalta ja aloin hätistellä poikia iltapesuille. Jostain alitajunnan kerroksista hoksasin, että esikoisen lukema uskonnonkokeen alue on ihan eri kuin Wilmassa mainitut sivut. Joten pikainen kertaus Vanhan testamentin tyypeistä. Hieman kyllä mielessäni mietin, että mihin tätä tietoa oikeasti tarvitaan. Paitsi että opetus seitsemästä lihavasta ja seitsemästä laihasta vuodesta oli ihan jees. (Eli tuleeko mullekin vielä ne lihavat vuodet? Ja mieluiten noin niinkuin symbolisesti, kiitos...)
 
Lopulta tyypit olivat sängyssä ja kello oli varttia vaille yhdeksän. Siivoilin vielä keittiötä ja pyöritin pyykkirumbaa. Katsoin valmiiksi poikien sekä omat vaatteet seuraavalle päivälle. Suihku, iltapala ja päivän huipennus: laskujen maksu... Pankkitilin saldo sen jälkeen ei paljon hymyilyttänyt. Välillä mietin, onko tässä mitään järkeä, että juoksee pää punaisena ja silti ei käteen jää mitään.

Yhtäkkiä kello oli puoli yksitoista ja sänky veti puoleensa. Päivässä oli turhan paljon tekemisiä ja ihan liian vähän hengähdyksiä. Töissä sentään sai juoda kahvit rauhassa, mutta muuten tuntui siltä, että lensin tukka putkella ehtimättä edes kissaa sanoa.
 * * *

Tänään ehdin istahtaa sen verran, että sain näpyteltyä eilisen tekstiksi. Hyvä kai sekin :D Nyt huiskis vaan taputtelemaan lapset sänkyyn, iltapalalle ja suihkuun. Iltalenkki jäi tänäänkin vain haaveeksi.

Tulisipa jo viikonloppu!

perjantai 27. lokakuuta 2017

Yhtäkkiä talvi

Tiesin kyllä varautua, sillä olihan sitä toitotettu lehdissä jo monta päivää. Lumimassa vyöryy Suomen ylitse!!! Mutta niinhän se piti helteenkin vyöryä kesällä, vaan kuinkas kävikään sen kanssa...

Eilen aamulla kyllä hieraisin silmiäni ja sain jonkin sortin itkupotkuraivarin. Autossa kesärenkaat, eikä mitään asiaa liikenteeseen. Myönnän olevani vähän kermaperse, mutta en tiedä suunnilleen mitään niin kamalaa kuin ruuhkaisessa paikallisbussilla matkustaminen. Sata kertaa yök. Yritän kyllä joissain muissa asioissa olla ilmastoystävällinen, mutta autoiluun saakka se ei ulotu. Työpaikalleni saakka ei edes mene busseja, vaan loppumatkasta pitää kävellä 1,5 kilometriä ja matkaan tuhrautuu kaksinkertaisesti aikaa omaan autoon verrattuna.

Ei auttanut kuin sulloutua täyteen tupattuun bussiin. Vaikka vähän kamalaa olikin, niin loppumatkan kävelyreitti hyvitti First world problem -ahdistukseni.

Puut olivat lumipeitteen alla, maisema lumisateisen utuinen ja kaikki oli yhtäkkiä ihan erilaista. Puntit ja sukat kastuivat talvikengistä huolimatta, mutta ei oikeastaan haitannut. Harmitti ainoastaan se, etten ollut tajunnut ottaa oikeaa kameraa mukaan ja piti tyytyä kännykkälaatuun. Ensi kerralla korjaan asian ;)







Talven ihmemaa lienee pian mennyttä, jos viikonloppuna sataa vettä. Ja toivonkin, että lumet ja jäät sulaisivat teiltä. Että pääsisi vaihtamaan ne talvirenkaat ja liikkuminen sujuisi taas.
 

keskiviikko 25. lokakuuta 2017

Rajat kiinni // erityisherkkyydestä


Kamala otsikko, mutta niin on aihekin herkkiksen näkökulmasta. Ei ole ihan kerta tai kaksi, kun olen jonkinlaisessa konfliktitilanteessa tullut yli jyrätyksi. Joku muu on mielestään jossain tilanteessa absoluuttisen oikeassa ja sitä myöten minä väärässä. Kun toinen esittää asiansa riittävällä aggressiivisuudella ja joustamatta milliäkään, niin minä menen lukkoon, vetäydyn suojakuoreen (anteeksipyytävän hymyn taakse) ja yritän lähinnä luikkia tilanteesta karkuun pikimmiten. Kotona sitten hakkaan päätä seinään, että miksen nyt taaskaan osannut puolustautua. Että olisiko se niin vaarallista vaikka vähän ärähtää toiselle, että nyt riittää.

Olen kaiketi aina ollut sellainen, että ylitseni on helppo kävellä. Erityisherkille ihmisille on varsin tyypillistä, että kaikenlaisia ristiriitatilanteita on vaikea sietää. Mieluummin jopa tulee vaikeassa tilanteessa ylijyrätyksi kuin ärähtää toiselle osapuolelle ja pitää jämäkästi kiinni omista mielipiteistä tai oikeuksista.
 
Ei-herkkä mieheni osaa ihailtavasti viitata kintaalla kaikenlaisille 'hourupäille' ja riidanhaastajille. Minä taas olen se, joka kantaa sisällään murhemöykkyä sen takia, että joku sanoi pahasti, väitti jotain valheellista tai muuten vain purki aggressioitaan minuun. Mietin syitä sen toisen käytökselle ja kaivelen esiin keittiöpsykologisia näkökulmia - ehkäpä se toinen on kokenut kovia ja sen takia nyt sitten käyttäytyy tuolla tavalla...    

Elämässä törmää väistämättä ristiriita- ja konfliktitilanteisiin toisinaan. Mutta miksi ihmeessä niiden kanssa toimeen tuleminen on niin vaikeaa? Kukaan ei varmaankaan nauti hankalista tilanteista, mutta etenkin erityisherkille konfliktien kohtaaminen on vaikeaa. 

kuva: society6.com

Viime aikoina on taas osunut eteen tilanteita, joita olen sitten murehtinut ja märehtinyt kotona päiväkausia. Nyt olen siinä pisteessä, että olen ihan pirun kiukkuinen itselleni! Jos joku kävisi kimppuuni fyysisesti, pistäisin takuulla kampoihin ja tietäisin mitä tehdä. Miksi ihmeessä sitten en osaa henkisen puolustautumisen taitoa? Miksi menen lukkoon ja muutun lampaaksi sen sijaan, että osaisin olla vähän susi ja puolustaisin reviiriäni.

Ei ole yhtään mukava tunne huomata, että jälleen kerran antoi toisen mellastaa ja purkaa omia aggressioitaan, traumojaan tai päähänpistosta syntynyttä kiukkuaan minun kustannuksellani. Sellaisesta jää hyväksikäytetty ja paha olo, jonka työstämiseen kuluu järjetön määrä aikaa ja energiaa.

Juuri sopivasti näitä ajatuksia pyöritellessä törmäsin tekstiin siitä, miten erityisherkkä kokee konfliktitilanteet. Näinhän se juuri menee - erityisherkkä kokee ristiriitatilanteessa todella vahvan tunnelatauksen (vastapuolen tunteisiin reagoiminen vahvasti ja niiden peilaaminen itseen) ja se saattaa olla niin vahva, että keho ja mieli menevät hetkellisesti lukkoon. Jälkeenpäin voi tulla  jopa jonkin asteinen shokkireaktio vapinan tai itkun muodossa, ja siitä alkaakin sitten asian pitkällinen murehtiminen...  

Voisikohan henkistä itsepuolustusta oppia samalla tavalla kuin fyysistäkin? Jos osaan vetää tanakan oikean suoran tai kiertopotkun, niin luulisi, että opin torjumaan ristiriitatilanteissa lentelevät sanansäilätkin?

Mitä mieltä te olette - saako aikuinen ihminen käydä toisen kimppuun sanallisesti sivaltaen, vai onko oletus, että asiat pitäisi pystyä käsittelemään sivistyneesti ja rauhallisesti? Jos joku haastaa riitaa, osaatteko puolustautua napakasti vai menettekö lukkoon kuten minä? Tai oletteko oppineet henkisen itsepuolustuksen taitoa aikuisiällä? Oletteko herkästi haavoittuvia vai omaatteko teflon-pinnan?
  

perjantai 20. lokakuuta 2017

Nelkytä vuotta ja kakskytä centtiä

Hieman jälkijunassa pukkaa tämä teksti. Mutta minkäs teet, kun en pysy päivien perässä ja aika lipsuu huomaamatta ohi. Hups, ihan yhtäkkiä on jo perjantai!

Viime maanantaina olin mitä flunssaisin ja raihnaisin olento, mutta tsemppasin itseni hetkeksi ihmisen näköiseksi ja liikkeelle kohti Tampereen Tulliklubia. Olin nimittäin saanut Satulinna-Tuijalta kutsun, jota en voinut vastustaa...

 
Voin tunnustaa, että olen hieman heikkona äijämäisen räheään rock-meininkiin. Ja koska Popeda edustaa tuota äijä-rockia parhaimmillaan, halusin ehdottomasti mennä katsomaan 'Popeda - Nelkytä vuotta' -kirjan julkkaritilaisuuden Tuijan kanssa.

Hieman ehkä tunsimme itsemme joukosta erottuviksi kaikkien rock-tyyppien keskellä. Seuraavaan rock-tapahtumaan pitää muistaa pukeutua mustaan ja jättää tukka kampaamatta. Mutta kuten Tuijan kanssa totesimme, niin ehkäpä olemme sisäisesti niin rock, ettei tarvitse ulkoisilla tunnusmerkeillä päteä ;)

Joka tapauksessa oli hauskaa nauttia popedamaisesta meiningistä ja kuulla bändin ajatuksia sekä urastaan että juuri ilmestyneestä Nelkytä vuotta -kirjasta. Minäkin ostin tuoreelta painomusteelta tuoksuvan uutuuden.
 
Kyseessä on ehkä kaikkien aikojen Popeda-historiikki. Kirjan on kirjoittanut Vesa Kontiainen ja sen on julkaissut Bazar-kustannus. Paksuutta opuksella on 568 sivua. Kansien sisällä on tiivistä - muttei tippaakaan tylsää - historiaa bändin vaiheista sekä kattava discografia ja valtava määrä kuvamateriaalia. Suosittelen kaikille suomirock-faneille.



Huipuinta oli, että sain ostamaani kirjaan bändin jäsenten nimmarit. Tarkoitus oli säästää kirja isänpäivä- tai joululahjaksi miehelle, mutta en malttanut millään sinne saakka, vaan innoissani törkkäsin kirjan hänelle käteen heti kotiin tultuani. Mies oli superilahtunut ja innoissaan kirjasta.
 
Vaikka bändi tuntuukin ikinuorelta, niin se kuuluu niihin asioihin, jotka ovat olleet olemassa "aina". Olinhan itse 3 vee, kun bändi aloitteli ensimmäisessä kokoonpanossan! Popedan biisejä on soinut korvissani koko nuoruuteni ja aikuisikäni. Olen hoilannut mukana eräitäkin kappaleita ja jotkin biisit liittyvät tiiviisti tiettyihin elämäntilanteisiin.



 
Sivuhuomiona sanottakoon, että tajusin vasta hiljattain, että Kakskytä centtiä -biisissä ehkä voi tulkita laulettavan jostain muustakin kuin kolikosta, öhöm. Nimim. sinisilmäinen hidas hämäläinen... :D 
 

tiistai 17. lokakuuta 2017

Kiva, kamala, lemppari, inhokki - blogihaaste

Tiistai, lasten syyslomaviikko ja minulla ikiflunssan tainnuttama olo. Huilin pari päivää kotosalla, mutta harmittaa sen puolesta, etten sittenkään taida taipua niihin kivoihin pikkujuttuihin, joita lapsille etukäteen lupasin. Onneksi kummallakin on kuitenkin pari maisemissa olevaa kaveria, jotka eivät ole lentäneet etelän aurinkoon tai kotimaan huvikeskuksiin.

Minä puolestani löysin Fab Forty Something -blogista kivan haasteen, jonka nappasin itsellenikin. Näitä on joskus mukava täytellä.

Kamalin ruoka:
  
Olen melko kaikkiruokainen, eikä minulla ole mitään erityisiä inhokkeja.
 
Herkkuruoka:
  
Kotipizza, tortillat, muheva kalakeitto, kunnon pihvi, kasvissosekeitto, kaalikääryleet, jouluruuat... Tykkään tosi monista ruuista.

Kahviherkku, jolle sanon ei:

Miksi sanoa ei, kun voi sanoa kyllä? En muista sanoneeni "ei" kovinkaan monta kertaa :D 

Kahviherkku, jolle sanon kyllä
:

Kaikelle tasapuolisesti. Kahviherkut ovat kuitenkin melko harvinaisia juttuja, joten silloin kun niitä on tarjolla, sanon aina kyllä.



Telkkariohjelma, jota en katso:
 
En tykkää katsoa väkivallalla mässäilyä tai ihan täysin aivotonta soopaa. Suurin osa realitystä menee myös vähän yli käsityskyvyn.
 
Telkkariohjelma, jonka katson:

Tällä hetkellä Posse, koska lapset haluavat katsoa sitä lauantaisaunan jälkeen. Vaikken itse siitä ihan täysillä pidäkään, niin se on mukava hetki perheen kesken. Muuten telkkaria tulee katsottua varsin vähän. Joskus innostun jostain Netflixin tai Yle Areenan sarjasta, mutta nyt ei ole sellaistakaan meneillään.
 
Inhokkisää:
 
Kolea sadekeli, johon yhdistyy navakka tuuli - hyi kamaluus! En myöskään pidä kylmyydestä, mutta lämpö sen sijaan ei luitani riko. 
 
Lempparisää:

Lämmin ja aurinkoinen kesäpäivä. 

Kamalin musiikki:

Ehkäpä sellainen tilililu-fuusiojazz..? Se on jotenkin ärsyttävää ja ahdistavaa.

Kamalin aika vuorokaudesta:

Maanantaiaamu...Varsinkin tähän vuodenaikaan, kun aamut ovat jo hämäriä.

Paras aika vuorokaudesta:

Se hetki, kun tulee töistä kotiin ja voi heittää vapaalle. Kaikista paras on perjantai-iltapäivä, kun viikon työt ovat takana ja kauppareissukin tehty. Silloin on ihanaa päästää arjen langat käsistään, keittää kahvit ja vain relata hetken aikaa.

Tästä menetän hermot:

Siitä, että lapsille saa jankuttaa samat asiat sataan kertaan ja silti ei mene perille. On turhauttavaa saarnata päivästä, viikosta ja vuodesta toiseen niitä samoja litanioita. Pese kädet kotiin tullessa, vie lautanen tiskipöydälle, laita takki naulakkoon äläkä lattialle, pese hampaat... Aina samat komentelut. 

Tästä rauhoitun:

Luonnossa oleskelu, hyvä kirja, läheisten antama tuki ja tsemppaus sekä syvään hengittäminen.


Huonoin mieliala:

Jonkin epäonnistumisen jälkeen, kun iskee epäusko ja fiilis siitä, että on läpeensä huono ja tyhmä. Olen myös herkkä verensokerin vaihtelulle sekä liian vähäiselle unelle, joten nälkäisenä ja väsyneenä olen varsin äkäinen. Erityisen paha mieli tulee, jos koen jotain dissaamista tai melodraamaa muiden ihmisten taholta - sellaisesta on vaikea päästä yli. 

Paras mieliala:

Hyvää ystävää nähdessä, luonnossa oleskellessa tai reippaan liikunnan jälkeen. Seesteiset hetket perheen kanssa ovat ihania. Ja jos joku antaa positiivista ja aitoa palautetta, niin leijun sen voimin ainakin metrin maanpinnan yläpuolella :) 

Kodin turhake:

Voileipägrilli, jota tulee käytettyä pari kertaa vuodessa, mutta jota en oikein osaa/raaski heittää poiskaan. Ehkä olisikin aika grillailla hyvät täytetyt voikkarit! 

Paras tavara:

Pojat sanoisivat, että Pleikkari. Miehen mielestä ehkä telkkari. Minun mielestäni ehdottomasti tiskikone ja pyykkikone ;) 

Vaatteet jota en suostu laittamaan päälleni:

En halua pukea päälle mitään liian piukeaa tai niukkaa, enkä toisaalta kovin löysää tai yli-isoa. On myös tiettyjä värejä, joihin en taivu. Kovin trendikkäät vaatteet eivät ole myöskään minun juttuni.  

Vaatteet, joissa viihdyn:

Simppelisti vaikkapa napakat farkut ja kiva neule. Tai kotosalla ihan verkkarit, villasukat ja lämpöinen huppari. Toisaalta viihdyn myös juhlavaatteissa, kun on sen aika.


Haju, jota en kestä:

Pinttynyt hienhaju, viemärinhaju ja pakokaasut. 

Paras tuoksu:

Vastaleikattu nurmikko, lempeä kesätuuli, kukkaketo ja viljapelto. Vastaleivottu pulla, pikkuvauvan tuoksu ja joulun tuoksut.

Kamalin luonteenpiirre ihmisellä:
 
Ilkeys ja pahansuopa kateus, empatiakyvyttömyys ja toisten päälle tallominen omaksi edukseen.

Mukavin luonteenpiirre:
 
Aito ystävällisyys ja vilpittömyys. Se, että haluaa mieluummin tsempata ja nostaa muita ihmisiä kuin painaa heitä alas. Tietty sinisilmäisyys ja toisista hyvän uskominen on mielestäni myös viehättävää.


Napatkaa haaste mukaanne, niin tulen lukemaan :) 
 

perjantai 13. lokakuuta 2017

Arkiviikko paketissa

Taas on tämän viikon arkipäivät vedetty lähes maaliin saakka. Välillä meinasi hieman piiputtaa, mutta saan osittain syyttää itseäni, hyvää kirjaa ja liian myöhään kukkumista. Valvominen ja arki on erittäin huono yhtälö.


Ruuat

Ma: edellisen päivän jämät spagetista ja jauhelihakastikkeesta
Ti: valmispizzat aka. kuraläpät (kyllä vaan ja seliseli :D )
Ke: nakkisoppa, johon käytin luovasti kaikenlaisia jääkaapin vihannesjämiä
To: eilisen jämäkeiton jämät
Pe: tortilloita kana- ja kasvistäytteellä

Viikonloppuna tekisi mieli tehdä pitkästä aikaa risottoa - ehkä sitruunaista kanaa?

Lukemisto

Koska jo kuukausi on mennyt ilman kuntoilua - kiitos flunssan ja pitkän toipumisen - on vastaavasti ollut aikaa lukemiselle. (Näyttää siltä, että en voi valita sekä liikuntaa että kirjoja, vaan se on joko tai.) Tällä viikolla olen lukenut Claire Macintoshin kirjaa 'Annoin sinun mennä'. Se on magneettinen ja pidän siitä, vaikken normaalisti luekaan dekkari-/trillerityyppisiä kirjoja. Ne vain ovat jännittävyydessään vähän liikaa minulle...


 
Ilmiö

Nykyään, kun saan kotiraivarit jostain lasten tolloilusta, niin nuo mokovat saavat hillittömän nauruhepulin. Eilen esikoinen kysyi, että "Äiti, siis harjoitteletko sä jotain sketsiohjelmaa varten? Sä olet todella huvittava ja takuulla voittaisit jonkun skaban tolla esityksellä", päälle hillitöntä naurua. Ilmeisesti siis eivät ainakaan saa mitään vakavia traumoja äidin temperamentin kuohunnasta ja karjahtelusta...

Valokuvainspiraatio

Olen jo pitkään ollut kyllästynyt blogimaailmaa riivaavaan valkoisuustautiin. Monet bloggaajat ja instagrammaajat ylivalottavat kuvansa puhki joko kameralla tai kuvankäsittelyllä. Ihailenkin kuvaajia, jotka osaavat kuvata taidokkaasti kuvata myös tummasävyisempiä kuvia. On upeaa katsoa otoksia, joissa näkyy (omasta mielestäni) koko valokuvaamisen itu: vangita kameralla oma näkemyksensä siitä, mitä valo piirtää esiin.
 
Pakko hehkuttaa täälläkin, mutta käykää ihmeessä lukemassa ja katsomassa Sadun / Talossa no 23 blogia ja sen toinen toistaan upeampia kuvia. Jaksan aina vaan ihastella hänen kuviaan.

Sitten vielä muutama satunnainen inspiraation lähde Instagramin puolelta. Aivan huippuja, joista tykkään aina vaan:

allthatisshe - kekseliäitä, luovia ja hyväntuulisen ilahduttavia kuvia.
aalmadr - unenomaisen pehmeitä ja kauniita yksityiskohtia.
katja_marian - sielua hivelevän kauniita luontokuvia.

Viikonlopun ohjelmassa on kävelylenkkiä, lukemista, telkkaria yksin ja muksujen kanssa (Vain elämää, Gladiaattorit, Posse...), uimahallia ja sen semmoista. Vaatekaappia pitäisi perata ja laittaa myyntiin muutamia omia ja lasten vaatteita. Ensi viikolla pidän muutaman päivän syyslomaa lasten kanssa ja yritän latautua sitä varten ihan erityisen pitkillä päiväkahveilla.

Mitä siellä on suunnitelmissa?



  
© Oman katon alla
Maira Gall