torstai 28. tammikuuta 2016

Viikon saldo tähän asti

* Hirmuinen jännitys potenssiin tuhat. Tai ehkä tsiljoona.
* Yksi klo 05 herätys ja ajo Helsinkiin, jonka aikana...
* ...yksi mahdoton ajokeli ja ruuhka
* Yksi nolo myöhästyminen (ks. edellinen kohta). Onko mitään nolompaa kuin myöhästyä itse järjestämästään tilaisuudesta?
* Huomio siitä, että ihmiset ovat kuitenkin kilttejä, joustavia ja ymmärtäväisiä.

Joissain perheissä syödään pipareita aina vaan :D 

* Selviytyminen joten kuten siitä, mitä niin kovasti jännitin.
* Monta hyvää palautetta, iso JEE siitä :)  
* Yksi kadonnut puhelin. Iso harmitus siitä.
* Muutama pohdinta siitä, onko jossain vaiheessa aihetta tehdä lastensuojeluilmoitus alakerran naapureista :(  Ei ole ihan normaalia, että eskari- ja kouluikäisten perheessä juostaan ja kiljutaan läpi yön säännöllisen epäsäännöllisesti, myös keskellä arkiviikkoja, ja että perheen äiti kiroaa ja mesoaa niin että kuuluu meille saakka. Korvatulpat auttavat, mutta eivät sulje meteliä tyystin, tylsää... (Ps. minäkin karjun joskus lapsille, mutta en esim. keskellä yötä niin että naapurusto raikuu.)
* Yksi lahjaksi saatu viinipullo ja traakkipuu ♥
* Yksi juotu viinipullo.
* Puolitoista syötyä karkkipussia.
* Kaksi voisilmäpullaa. 
* Kaksi käyntiä autotarvikeliikkeissä. Ekalla kerralla menin väärään liikkeeseen, jossa ihmeteltiin, ettei täällä mitään tilausta ole - no kas, kumma juttu, kun sisäinen blondi ei erottanut AD:ta ja Käyttöautoa toisistaan :D
* Yksi riita ja yksi sovinto.
* Yksi kävelylenkki - tai paremminkin vesiluistelu.
* Yksi erittäin pitkä ja helpottunut huokaisu, koska huomenna on perjantai!

Tällainen viikko täällä, mites siellä? :) 

maanantai 25. tammikuuta 2016

Asioita, joita tulin tehneeksi pitkästä aikaa

Viikonloput ovat ihmisen parasta aikaa - ainakin meillä. Oma viikonloppuni oli varsin vaihteleva. Tein myös asioita, joita en ollut tehnyt enemmän tahi vähemmän pitkään aikaan :)

Yli viikko sitten ostin pitkästä aikaa neilikoita. Ne kukoistavat vieläkin. 

* Itkin valtoimenaan. Joskus se vaan on tarpeen. Tällä kertaa itkin lähinnä väsynyttä oloa. Pahimmat patoumat purettuani päätin yrittää olla reipas ja huhkin kahvakuulan kanssa. Youtubesta löytyy valmiita treeniohjelmia vaikka kuinka paljon. Sitten vaan omat treenimusat soimaan ja eikun hikoilemaan! Rehkimisen jälkeen olo olikin parempi. (Palaukseksi nautin hieman karkkia ja sidukkaa, eikös se ole ihan oikeaoppista?)

* Katsoin leffan kotisohvalla kaikessa rauhassa. Edellisestä kerrasta oli kolmisen viikkoa, mikä sinänsä ei ole pitkä aika, mutta voi miten kaipaan ja tarvitsen näitä sohvalla lojumisia kaikessa rauhassa. En tosin muistanut, että Anna Karenina on niiiin traaginen tarina. Yleensä en pidä Keira Knigtleystä, mutta tässä leffassa hän oli suorastaan huikea! Vau :)  Sovitus oli myös kiintoisa.

* Kokkasin risottoa. Miten en muistanutkaan tämän ruokalajin olemassaoloa? Niin hyvää, täyttävää ja hemmottelevaa. Tein kanarisottoa, jonka reseptin taioin omasta päästäni.

* Kävimme hiihtämässä. Tai miksi sitä nyt voi kutsua, kun koko perhe yrittää selviytyä täysissä sielun ja ruumiin voimissa ladulle ja takaisin. Esikoinen kuvittelee taitonsa paremmiksi kuin ne ovatkaan ja alkaa rähistä, kun kaatuu ekan kerran. "Tyhmät sukset, tää on ihan peestä ja vihaan teitä kaikkia!" Tai kun kuopuksella menee kerta toisensa jälkeen sukset ristiin ja kymmenennen kerran alkaa kiukkupotkuraivarit (hyvästi vaan siisti latupohja). Tai kun äiti ei omaa parhaita mahdollisia pedagogisia taitoja ja haluaisi itse olla se, joka saa itkuhepulit :D  Miehen hermot pitivät parhaiten, pisteet siitä!





Näillä eväillä kohti uutta viikkoa. Huomenna edessä jotain, joka jännittää ja jonka vuoksi joudun menemään pitkälti ulos mukavuusalueeltani. Sen jälkeen palkitsen itseni takuulla ruusukimpulla, viinilasillisella ja karkkipussilla ;)

Hyvää uutta viikkoa joka iikalle!

PS. Viikonlopun tunnelmia myös Instagramissa.

perjantai 22. tammikuuta 2016

Ystäväkirjahaaste

Sain Kepposelta kivan haasteen. Kiitos :)

1. Perheeseeni kuuluu...
Mies sekä 5- ja 7-vuotiaat pojat. Vajaan 2 vuoden ikäero pojilla on passeli, vaikka vauva- ja taaperovaihe olikin hurjan rankka. Nyt pojista on tosi hyvin seuraa toisilleen, vaikka tietysti välillä tulee tappelunnujakoitakin.

Esikoinen on sekoitus pientä äidin sylimussukkaa ja reipasta itsenäistä koulupoikaa. Kuopusta saan pitää vielä muutaman vuoden söpösenä vauvelina ennen kuin koulumaailma imaisee hänet syövereihinsä. Vaikka omasta mielestään hän on jo nyt tosi iso ja haluaisi mennä heti paikalla kouluun, eikä mihinkään "lapselliseen tarhaan".

Maailman ihanimmat (ja samalla hermoja repivimmät) höpönassut ♥

Halaus. Vuosi taisi olla 2012.

2. Ammattini...
Aiemmin työskentelin eri tyyppisissä kirjastoissa ja tietopalveluissa. Nyt olen työskennellyt kolmisen vuotta järjestelmäpuolella asiakastuessa ja -palvelussa. Koen vuoronperään palkitsevia ja hiuksia harmaannuttavan turhauttavia hetkiä. Joskus työ on mukavaa, joskus hirveän vaikeaa.

Olen työpaikan ainoa nainen, enkä sen suhteen osaa päättää, meneekö seikka plussa- vai miinuspuolelle ;)  Ainakaan en voi juoruta työkavereiden kanssa huulipunista, menkoista tai siitä mitä laittaisi päälle pikkujouluihin. Tai tietysti voisin, mutta...

3. Harrastukseni...
Rakastan lukemista, liikkumista, luonnossa olemista ja valokuvaamista. Kaikelle tuolle jää nykyään kovin vähän aikaa, ja se harmittaa. Liikkumista pitäisi ehdottomasti saada jollain konstilla mahdutettua elämään, koska parempi kunto auttaisi jaksamaan arjessa. Reippaasta liikkumisesta saa myös ihanan endorfiinihumauksen ja energisen olon!

Elämän tähtihetekiä: lukemista ja hetki
itselle. Kuva viime kesältä. 

4. Erityistaitoni...
Uskotteko, mutta minulla ei ole mielestäni mitään erityistaitoja. Koulussa olin tasaisen hyvä, sellainen ysin tyttö. En kuitenkaan erityisen hyvä missään. Ehkä löydän erityistaitoni vielä joskus. Mainittakoon tosin, että olen erityisen hyvä (ja rasittava) pilkunviilaaja ja haihattelijat maanpinnalle palauttava (suomeksi siis ilonpilaaja??). Miehen mielestä olen pessimisti, omasta mielestäni korkeintaan realisti ;)

5. En osaa...
En osaa(/ehdi) pitää kotia tarpeeksi siistinä enkä osaa olla huomaamatta sotkuja. Haluaisin joko siistin kodin (mikä tarkoittaisi lisätunteja vuorokauteen tai jonkin mystisen kyvyn jakaantua moneen osaan) tai sitten taidon olla häiriintymättä niistä sotkuista.

En myöskään osaa laittaa kieltä rullalle, seisoa käsilläni enkä perata kalaa - joista tuo viimeksi mainittu olisi tosi hyödyllinen taito.

6. Oudoin tekemäni asia...
Ei tule mieleen mitään kauhean outoa... Joskus puhelen itsekseni, ikäänkuin jollekin mielikuvituskaverille. (No okei, ehkä se on hirvittävän kauhean outoa :D  )

7. Jos saisin 10 miljoonaa...
Ostaisin ihanan uudehkon talon, palkkaisin siivoojan ja tekisin osa-aikaista työtä. Harrastaisin ja matkustaisin perheen kanssa ja yksin - etenkin yksin ;)  Lasten kanssa kenties ehtisi olla ihan erilailla kuin nyt. Pistäisin rahat hyvään talteen. Osan laittaisin kotimaan vähävaraisille lapsille sekä kehitysmaiden naisten koulutukseen.

8. Jos olisin päivän mies...
Jakelisin kohteliaisuuksia tuntemattomille naisille - koska tiedän miten paljon sellainen voi ilahduttaa. Menisin johonkin miesten illanviettoon ja ottaisin selvää siitä, mitä ne puhuvat saunanlauteilla - jääkiekosta ja autonvanteistako..?  

9. Hävettää tunnustaa...
Tunnustettavaa riittäisi niin paljon, että jos olisin katolinen ja kävisin ripillä, niin yksikään pappi ei jaksaisi yhdeltä istumalta kuunnella... Mutta otetaan nyt pari mieleen tulevaa. a) Jätin palauttamatta minulla lainassa olleen psykan kirjan lukio-opettajalle. Se kummittelee vieläkin kirjahyllyssäni. b) Tein joskus töissä virheen, joka hävetti niin paljon, etten ole saanut sitä korjatuksi vieläkään. c) Olen tosi kunnianhimoton, ja minulle riittäisi elämänsisällöksi tyyliin kirjat ja nenänkaivelu. Ilmankos en olekaan tätä pidemmällä :)

10. Elämän tarkoitus on...
Yrittää keksiä kuka oikeastaan onkaan. Minulla on siitä aavistus, mutta se ei oikein ole päässyt toteutumaan viime vuosina. Olisi ihan jees olla tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Elää ja antaa muiden elää. Pyrkiä kasvamaan täyteen mittaansa ja kukkia tai rehottaa sellaisena kuin on. Jeesata vähän muita siinä sivussa ja yrittää olla kiva ihminen.

Haastan Soilin, Tiian ja kinttupolku-Marikan. Käykää nappaamassa haaste tästä, jos satutte osumaan paikalle :)

tiistai 19. tammikuuta 2016

Terve - tai ainakin melkein

Hieman harvinaisempaa asiaa tällä kertaa :)

Terveys on jännä asia. Usein sen huomaa vasta sitten, kun se menee. Itse olen ollut nuoruudesta lähtien vähän kiikun kaakun - terve vai ei.
  
Sairastuin nivelreumaan 16-vuotiaana ja alkuvuosina tauti oli aika ärhäkkä. Sormet, ranteet, varpaat ja nilkat turvoksissa ei koulunkäynti maistunut mukavalta. Kirjoittaminen sattui niin pirusti, että teki mieli itkeä, ja liikuntatunnit olivat joskus tuskaa. Aamuisin hoipuin kouluun tulehduskipulääkkeen voimalla, huokaillen joka askeleen tuottamaa kipua. Tuossa iässä ei kuitenkaan ollut kovin cool tunnustaa, että on sairas, joten purin hammasta ja yritin esittää ettei ole hätäpäivää. Lääkitys oli mitä oli. Kultapistoksia kankkuun ja kortisonia, josta peloteltiin, että sitä syömällä muuttuu hamsterin näköiseksi. Kiva skenaario muutenkin epävarmalle teini-ikäiselle. Eivätkä lääkkeet pahemmin tepsineet minuun. 
  
Silloinen reumasairaalakin tuli tutuksi ja näin monenmoista sairastajaa. Tiedostin aika pian, että minäkin voisin olla pysyvästi vammautunut sairauden vuoksi. Näin niitä, joiden olemus muistutti vähän kuin kubistista taideteosta - kaikki jotenkin vinksallaan. Silti monilla oli uskomattoman sinnikäs ja huumorintajuinen ote elämään. Huumori oli sarkastisen mustaa, mutta ilman sitä ei moni ehkä olisi jaksanut. 

Vuosien saatossa kävin läpi muutaman pienehkön leikkauksen ja pari niveltä on pysyvästi sökönä. Esim. toinen nilkkani liikkuu vain pystysuunnassa, muttei sivuttain. Kivut ja säryt tulivat tutuksi noina taudin alkuvuosina. Sittemmin löytyi sopiva lääkitys, joka sai reuman aloilleen. Söin mm. metotreksaattia pienenä annostuksena, joka riitti kesyttämään salakavalan taudin hiljaiseksi. 
  
Sitten tuli aika, jolloin biologinen kello ja elämäntilanne sanoivat DING, ja oli aika jättää lääkkeet pois - metotreksaatti kun on "solumyrkky", joka tulee keskeyttää viimeistään 3 kk ennen kuin edes ajattelee tulla raskaaksi. Kaikki meni suht hyvin ilman lääkitystäkin. Tilanne kuitenkin räjähti, kun ekasta synnytyksestä oli kulunut puolisen vuotta. Nivelet alkoivat turpoilla ja kipeytyä. Aloin syödä sellaista lääkitystä, joka sopi yhteen imetyksen kanssa. Sillä jatkettiin, kunnes tulin toisen kerran raskaaksi. Lääkkeet pois ja toivoin parasta. Ja taas puoli vuotta synnytyksen jälkeen karseat turvotukset ja nivelkivut. Kaikenlaiset hormonaaliset muutokset eivät ole nivelreuman parhaita kavereita... Lääkäri suositteli lopulta imetyksen poisjättämistä ja siirtymistä järeämpiin lääkkeisiin. 
   
Meni aikansa, ennen kuin löytyi taas sopiva lääkeyhdistelmä. Sitä ennen kanniskelin lapsia turvonnein käsin ja kinkkasin kipeillä koivilla. Aika monta kertaa ehdin toivoa, että olisipa sitä apua arjessa... Käyttöön tuli metotreksaatti isommalla annoksella ja yhdistettynä pariin muuhun lääkkeeseen. Katastrofi!! Maha sekosi täysin ja olin huonovointinen. Oksikloriini heivattiin pois kuvioista. Taas jatkettiin, kunnes aloin oksennella kerran viikossa otettavan metotreksaatin jälkeen. Lääke oli pistettävä tauolle ja keksittävä muuta. Siirrytiin tableteista pistosmuotoiseen "solumyrkkyyn", jota tunnuin sietävän ihan suht hyvin, kunnes aloin oksennella siitäkin. Pahoinvointi oli sitä luokkaa, että vieläkin oksettaa, kun ajattelen ko. lääkettä... 
  
Oli biologisen lääkkeen vuoro. Sen käyttäminen vaatii Kelan erityiskorvattavuuden saamista, sillä lääke on sikakallis. Myös lääkkeen selostepaperi on sen verran iso ja täynnä vakavia haittavaikutuksia, että hirvittäisi jos sen lukisi läpi - minä en edes halua, koska tulisi vain paha mieli. Käytin biologista Humira-lääkettä puolisentoista vuotta, sitten taas mentiin muilla lääkkeillä. 

Tällä viikolla pääsin taas shoppailemaan apteekkiin uutta lääkecoctailiani: Humiraa ja Aravaa. (Kuulostaa muuten lähinnä valtion liikelaitoksilta.) Humira on siitä vekkuli lääke, että hinta per pistos on n. 220 euroa. Eilen illalla oli kuulkaas aika kallis olo, kun mies sai pumpata kankkuuni tuon parisatasen! Eli jos/kun en bloggaile vaateostoksista tai hienoista design-lampuista, niin tässä  yksi syy. Voin toki valokuvata lääkekynän ja tehdä siitä postauksen. Peffani jääköön silti pois blogista, vaikka onkin tällä erää aika arvokas kankku ;)  
Olen kuitenkin suht onnekas. En kipuile kovin isosti, mitä nyt joku nivel saattaa joskus ilmoitella olemassaolostaan. Juokseminen, punnerrukset yms. ovat pois kuvioista, koska ne rasittavat liikaa niveliä. Muuten voin kuntoilla ihan mielin määrin (sikäli mikäli siis jaksaisin/ehtisin). Suurin osa ihmisistä ei edes tiedä sairaudestani, eikä se juurikaan määrittele elämääni. Toisinkin voisi olla, ja mielikuvissani ovat edelleen ne 90-luvulla kohtaamani erittäin kivuliaat ja taudin murjomat kanssasairastajat. 
  
Usein en edes ajattele sairauttani, paitsi silloin, kun pitää käydä laboratoriossa turvakokeissa, reumapolilla tai jokin kohta sattuu oireilemaan. Sairaus asuu minussa, mutta minä en ole sairaus. Onneksi :)  


sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Viikonloppuinventaario - neilikoita, punakaljaa ja rakkautta


Perjantaina olin töiden jälkeen umpiväsynyt, koska arkiviikko oli täynnä vilinää eikä lepohetkiä oikein ollut. Miehellä oli pitkiä työpäiviä ja yksi yön yli -reissu. Minulla puolestaan oli töideni lisäksi täysi vastuu kotirintamasta. Viikonloppu tuli siis enemmän kuin tarpeeseen. Kaupasta ostin itselleni neilikoita ja ruuaksi kaikenlaista hyvää sekä vähän herkkuja. Illalla sain energisyyskohtauksen ja kaivoin kahvakuulan esiin pölykasasta. Youtubesta treenivideo päälle, musat soimaan ja eikun hikoilemaan. Täältä tullaan elämä ja lihakset! Jälkeenpäin oli hurjan hyvä fiilis ja päätin, että tätä alan tehdä useamman kerran viikossa.


Lauantaina heräsin lihakset suloisesti kivistäen. Ihanassa raukeudessa haukottelin nautinnollisesti ja suoristin runkoani  - DINGG! Hirvittävä kipu iski salaman lailla lapaluun väliin, aargh! Hengittäminen sattui, liikkuminen sattui, liikkumattomuus sattui. Great. Seurasi jäähaudetta, jäägeeliä ja tulehduskipulääkettä. Retkotusta sängyllä ja yrityksiä hengittää ilman viiltävää kipua. Pahin meni onneksi pian ohi, vaikka olo olikin toispuoleinen koko viikonlopun. Joka tapauksessa päätin laittaa pystyyn lauantaibrunssin: patonkia, croissanteja, hedelmäsalaattia plus kaikkea tavallista. Herkkuaamiaisesta on tullut kiva tapa viikonloppuisin. 

Pidin kotosalla pienen valokuvaussession ja räpsin kaikenlaista omasta mielestäni ihanaa. Rakastan kuvaamista, vaikken parhaalla tahdollanikaan voi väittää olevani hyvä tai tietäväni edes murto-osaa siitä, mitä haluaisin. Nautin silti räpeltämisestäkin sekä omasta kokeile ja erehdy -tekniikastani. Muutamia räpsyjä Instagramissa, klik ja tulevina päivinä tiputtelen sinne lisää otoksia!

Sitten touhuttiin niitä tavallisia tiskejä, pyykkejä, pikkusiivoiluja jne. Alkuillasta mies lähti jääkiekkomatsiin ja viettämään iltaa kaverin kanssa. Minä jäin ihan mielelläni kotiin, sillä väsyneenä ei edes jaksaisi ajatella kaupungilla hillumista - saati että se olisi ollut mahdollistakaan. Ilta oli lököttelyä ja hemmottelua poikien kanssa. Katsotiin Inside out -leffa ja syötiin herkkuja. Se oli ihanaa kiireetöntä yhdessäoloa, kainaloittain kiehnäämistä ja hyvää mieltä. Minä nautiskelin lasillisen "aikuisten juomaa", joka kirvoitti kysymyksen: Äiti, onko toi jotain punakaljaa. Tirsk :D

(Ja kyllä, juon silloin tällöin lasillisen poikien nähden ja saatamme juhlavammilla aterioilla juoda pari lasillista. Emme piilottele tai tee asiasta tabua, mutta korostamme, että se on aikuisten juoma ja ihan jees, mutta vain harvoin käytettynä.)

Kun pojat olivat nukkumassa, vanuin vielä itsekseni sohvalla, surffailin kanavilla ja selailin Instagramia. Taisin myös hieman vaipua itsesääliin. Yksinolo ei haitannut, mutta viime aikojen hektisyys ja levon puute alkavat painaa. Itsesäälin syövereissä unohdin sen, ettei kannattaisi uskoa ajatuksiaan silloin, kun on väsynyt.




Sunnuntaina heräsin hieman tavallista aikaisemmin kuin normaalisti viikonloppuisin. Aamupalan jälkeen minä ja esikoinen suuntasimme vanhempi-lapsi -jääkiekkokouluun ekaa kertaa. Arvatkaa muuten oliko paikalla ketään muuta, jolla olisi ollut kaunoluistimet sekä pinkki urheilutakki? Juu ei.

Mutta ei takerruta nyt lillukanvarsiin. En kaatunut, en taklannut ketään vahingossa enkä tahallani ja maltoin mieleni enkä tehnyt mitään 'Annas kun äitis näyttää' -kikkoja. Viimeksi kun kesällä näytin jälkikasvulle "mallia" pituushypyssä, kinkkasin seuraavat päivät nyrjähtäneellä nilkalla... Ensi kerralla esikoisen jääkiekkokaveriksi lähtee onneksi mies.

Jääkiekon jälkeen kotiin syömään, ja taas tukka putkelle ja kohti HopLopia. Treffasimme siellä kuopuksen tarhakaverin äiteineen. Tarhakaverin äiti kertoi, että hänen tyttärensä oli vakuuttunut siitä, että rakastaa meidän kuopusta. Asia oli valjennut joulun välipäivinä. "Vasta nyt kun olemme olleet erossa, ymmärrän rakastavani A:ta." Voi liikutus ♥ Harmi vain, että meidän juniorilla on vaihe, jolloin kaikki tyttöihin liittyvä on tosi yäk...

Kotona syöpöteltiin hampurilaisateriat (öö, niin mitenkäs olikaan se uusi uljas minä??) ja minä koomailin sohvalla unen rajamailla. Illalla saunaa ja hetki parisuhdekeskustelua. Totesimme, että kummallakin on ollut viime aikoina rankkaa. Miehellä on vaativa ja paineita tuova työ. Minulla on omat työni ja turhan paljon vastuuta kodista ja lapsista. Tilanne vaatii paitsi tsemppausta, myös toisen parempaa ymmärtämistä ja huomioimista. Minulle omia hetkiä ja hieman apuja kotihommiin. Miestä kohtaan enemmän hermoja, ymmärrystä ja tsemppausta. Uskon, että hyvä tulee, ja jos ei, niin sillä välin keskinkertainenkin on ihan OK ;) 

Nyt unten maille, että jaksaa taas uuteen viikkoon. Muistetaan kaikki pitää nokka kohti menosuuntaa ja tahti sopivana :) 

perjantai 15. tammikuuta 2016

Valonpilkahdukset

Joskus perusarki tuntuu ihan mahdottoman harmaalta, tyhmältä ja väsyttävältä. Aina ei meinaa löytyä niitä ilonpilkahduksia, vaikka onhan niitä siellä seassa. Tässä minun arkiset ilonaiheeni eiliseltä päivältä, muistuttamaan siitä ettei elämä kuitenkaan ole läpeensä synkeää :)


* Lunta ei ollutkaan tullut niin paljon kuin pelkäsin. Auto oli putsattavissa ihan nopsaan. Jei!

* Lapsen vilkutus tarhan ikkunasta. Samalla niin ihanaa ja jotenkin riipaisevan sydäntäsärkevää. Vakava katse, pitkä vilkutus. Minun ja hänen välillään tuhansien yhdessä vietettyjen päivien säikeitä. Hän odottaa ikkunassa aina niin pitkään, kunnes katoan nurkan taakse. Liikuttavuudesta huolimatta ilahduttava hetki ♥

* Lounastauko ruokalassa. Yleensä otan eväät, mutta n. kerran viikossa hemmottelen itseäni ravintolalounaalla. Tortilloja tuli vedettyä vähän liikaa, mutta ah, ne ovat niin hyviä!

* Samaisella lounastauolla tehty parkkikiekon veivaus, jonka ansiosta tuli käveltyä korttelin ympäri, ihasteltua talvista maisemaa ja räpsäistyä Instagram-kuva. On se luonto vaan kaunis!

* Töissä keissejä, joista en saanut harmaita hiuksia, vaan jotka menivät ihan kivasti ja jotka osasin hoitaa mielestäni hyvin. (Muistakaa kehua itseänne onnistuneista töistä! Älkää pelkästään ruoskiko niistä ns. epäonnistunumisista. Tärkeää, oikeasti! Kinttupolut muistuttaa siitä, että myös jokaisesta kotityöstä kannattaa kehua itseään.)

* Työpäivän jälkeen oli vuorossa pakkoajelu autolla. Akku ei ole ollut näillä keleillä ja lyhyitä välimatkoja suhatessa ihan parhaassa latingissa, joten nyt tein tunnin akunlatausajelun. Se oli myös omaa aikaa. Kukaan ei vaatinut mitään (mitä nyt muita autoilijoita saa vahdata, etteivät keksi jotain tyhmää) eikä tarvinnut puhua kenellekään mitään. Autuutta.
 
* Pikainen iltakävely, kun hain esikoisen kaveriltaan jalkapelillä. Aina ei tarvitse suhata autolla ja lapsetkin oppivat käyttämään alaraajojaan, eivätkä pelkästään istumalihaksia.
 
* Lasten iltaylläri. Nykyään niillä on tapana keksiä äidille jokin hassu pikku yllätys. Joko ovat piilossa peiton alla, tai sitten jokin höpsö temppu tai jokin äitiä imarteleva kehu - ikinä ei voi tietää. (Taidan olla todella väsähtänyt, kun lapsetkin jo huomaavat, että äitiä täytyy vähän piristää :D )

--

Juuri nyt piristää eniten se, että edessä on viikonloppu - ei yhtään liian aikaisin!

keskiviikko 13. tammikuuta 2016

Työssäkäyvän äidin kotijumppa

Olen todennut harva se päivä (ja viikko ja kuukausi), että kuntoilen ihan liian vähän. Ja että asiaan pitää tehdä pikainen parannus. Eilen päätin ottaa härkää käsipainoja kahvasta kiinni ja tehdä jotain konkreettista asialle. Kas näin se meni:

16.30 Kotiudun kuopuksen ja hänen tarhakaverinsa kanssa. Mies ja esikoinen ovat jo kotona. Yleistä kotiintulon hässäkkää ja asettautumista. Tiskikoneen tyhjennystä ja ruuanlaiton aloittelua sekä lasten päivästä ja esikoisen läksyistä kyselyä, yleistä vilinää. Luon pitkän katseen käsipainoihin ja ajattelen, että teen heti ruuan jälkeen parit muuvsit.
  
17.15 Ruoka on valmis. Pöydässä on spagettia ja jauhelihakastiketta sekä salaattia ja ruisleipää. Vierailevan tähden läsnäolo aiheuttaa sen, että haaveksiva kuopuskin syö ripeästi.
  
17.40 Pöydän ja keittiötasojen siivousta, papereiden ja sälän järkkäilyä. Pyykkikoneen täyttöä ja kuivien pyykkien viikkausta. Tavaroiden siistimistä oikeille paikoilleen. Poikien leikkien vahtimista päältä, ettei meno ylly liian villiksi. Kalenterin tsekkausta ja parit viestit kavereille. Pienenä mielihyväbonuksena Instagramin päivitys muiden hommien ohessa. Mies valmistelee töitään seuraavaksi päiväksi. 
  
19.00 Tarhakaveria tullaan hakemaan. Muistan, etten ole sittenkään tehnyt mitään niillä käsipainoilla (saati omalla ruumiinpainollani). Ihan kohta! Siistin eteisestä pahimmat röykkiöt paikoilleen ja tsekkaan, että esikoinen tosiaan on tehnyt läksyt. On se. Pakko imuroida, koska joka paikassa on hirveästi irtoroskaa ja fiilis on epäsiisti.  
  
19.30 Mies lähtee pelaamaan tennistä ja minä alan laittaa lapsille iltapalaa. Samalla taas tiskipöydän siistimistä (missä välissä se edes ehti jo sotkeentua ja kuka antoi luvan?). Ai niin - ne käsipainot! No, ihan just kunhan saan tiskit koneeseen... Alan etsiä valmiiksi huomisia päivävaatteita, ettei aamulla tule liian kiire. Ja kuka on sotkenut pöydän ja tiputellut lattian täyteen leivänmuruja? Argh. 
  
20.10 Lasten iltapesut ja pyjamahommat. Suomeksi sanoen: komentamista, saman asian toistamista moneen kertaan ja hieman äänenkorotusta. Ja missäs muuten ovat kuopuksen kaikki pitkikset, niitä tarvitaan huomiselle?! Lasten iltasadut, rapsutukset ja silitykset, jotka pitkittyvät, kun tarhassa pakkonukutettu kuopus ei meinaa sitten millään saada unta. Mutta kohta niiden käsipainojen ja jumpan pariin... Paitsi että unohdin laittaa ilmoittautumisen jääkiekkokouluun, joten pitääpä hoitaa se pois alta. 

21.00 No nyt se jumppa! Ai mutta helkkari, pyykit ovat näköjään laittamatta. Ja miten on mahdollista, että tiskipöydällä on taas astioita ja sotkua. Ne pitää hoitaa, ettei aamulla ole ihan kaaos. Ja kas, tuossapa on vieläkin kuopuksen lääkärikäynnistä kuitti, josta pitäisi tehdä vakuutushakemus, ettei se taas unohdu. 

21.20 Tuskailen mesessä parille ystikselle, että tää arki on ihan peestä ja tekis mieli ottaa kostoksi lasi viiniä. Toinen ystis toteaa, ett taitaa tehdä parit hauiskäännöt. Joten ehkä sitten minäkin. Ähellän hetken painojen kanssa, vähän pystypunnerruksia ja hauiskääntöjä. Väsyttää, ahdistaa, veetuttaa. Pakko lopettaakin, koska on jo myöhä ja muuten kroppa virkistyy ja alkaa hyrrätä ylikierroksilla, enkä sitten saa unta. Totean, että minä en enää mahdu omaan elämääni. Tsekkaan omat vaatteeni aamua varten. Ja ai niin, se kuopuksen korvauksen hakeminen kuopuksen lääkärikäynnistä... 

Klo ??? Iltapalaa itselle, iltapesut, epämääräistä haahuilua. Klo 23 sängyssä ja umpiväsyneenä. Tietäen, että tänäänkin olisi pitänyt päästä nukkumaan jo paljon paljon aikaisemmin. Ehkä sitä jumppaa sitten huomenna paremmalla menestyksellä ;)

kuva: https://workoutsondemand.com/wp/?tag=fitness

tiistai 12. tammikuuta 2016

Ammattivalittajan vinkit

Tätä menoa minusta on kuulkaas sukeutumassa ammattivalittaja. Paitsi että tietenkin valitan perusarkea (liikaa tiskiä, pyykkiä, ruuanlaittoa ja sotkua) ja lasten hölmöilyä, olen saanut reklamoida ihan urakalla asumiseen liittyen.

Taannoin alkoi kodin lämpötila laskea ja hytisimme 18-asteisessa vetoisessa kämpässä.
Tuplavillasukat jalassa, pitkät kalsongit ja paksut villapompat päällä jotenkin pärjäsi, mutta eihän se nyt varmaan ole tarkoitus, että sisätiloissa ollaan kuin pingviinit.

Ja sitten joku urpo tyyppi oli käynyt "korjaamassa" keittiön välitilan rikkinäisen kaakelin. Lopputulos näytti siltä kuin meidän viis vee olisi tumpannut purukumin laatan reikään. Ei mitään tasoitusta tms. Plus että muille ilmoitetuille vioille (kolmelle!) ei oltu tehty mitään. Voi kiesus. Että kannatti tulla käymään, tumpata se purkka ja laskuttaa kiinteistöä varmaan ihan kiitettävällä summalla.

Olenkin huomannut, että alan harjaantua reklamoinnissa ja pian olen valittajien kuningatar (vaviskaa isännöitsijät ja muut asianomaiset). Täältä pesee!

Vinkit valittamiseen: 

- Pysy asiassa, äläkä ala jaaritella siitä miten vaikkapa vuonna -58 isäsi paleli opiskelija-asuntolassaan. Vastapuolta todennäköisesti ei kiinnosta edes asiasi, saati jonninjoutavat asiat.

- Älä sorru alatyyliin tai haukkumiseen. Se ei kuulu tapoihin ja sillä saat vain vastapuolen aggressiot pintaan ja silloin hän on vielä vähemmän halukas edistämään asiaa.

- Ole tiukka. Tarvittaessa voit olla vaikka vähän jäätävä, kunhat et ole törkeä. Ruuvia voi kiertää sopivan tiukalle, muttei niin paljon, että ruuvinkanta menee rikki. Silloin menetät otteesi kokonaan ;)

- Kiltteys ei kannata, eikä sinun tarvitse pehmentää linjaasi. Vastapuolella on aikuinen ihminen, joka kestää sen, ettet matele ja nöyristele.

- Vaadi! Osoittaaksesi, että haluat toimintaa, voit kysyä milloin asia korjataan. Se osoittaa, ettet huviksesi valittele, vaan haluat asiaan myös ratkaisun.

-  Kerro loogisesti kaikki asiaan liittyvät seikat. Ole ytimekäs, sillä kukaan ei jaksa lukea kilometrin pituista sepustusta. Mikäli asia on pitkä, käytä erillistä tiivistelmää tai ranskalaisia viivoja.

- Mieti kuka on vastapuolella ja sopeuta omaa viestintääsi sen mukaan. On eri asia kommunikoida vaikkapa lakimiehen, remonttireiskan ja it-asiantuntijan kanssa.

- Jos epäilet, ettei muu auta, viittaa johonkin auktoriteettiin tai viranomaiseen. Mieti mikä instanssi ajaa käsillä olevaa asiaa. Terveysviranomainen, sosiaalipuoli, mikä? Byrokratiayhteiskunta pursuaa erilaisia viranomaisia joka lähtöön. Sinullekin on varmasti tarjolla joku kätevä byrokraatti, jota asia kiinnostaa ainakin lain puolesta.

- Jos on oikein tiukka paikka, liitä ko. viranomainen sähköpostin jakeluun cc:llä.


Ja ei muuta kuin valittamaan :D

Edit. Jos ja kun reklamaatio johtaa toivottuun lopputulokseen, on ihan jees kiittää asianmukaisesta toiminnasta :)

lauantai 9. tammikuuta 2016

Terveisiä pakkassäästä

Ihana talvisää tänäänkin. Ehkä hivenen liian kylmä, mutta niin kaunista :)  Tänään blogissa vain kuvia. Piti räpsiä vähän summamutikassa, sillä pakkasessa kameran automaattitarkennus ei toiminut ja manuaalia on vaikea säätää paksut tumput kädessä...











perjantai 8. tammikuuta 2016

Hyh hyh hyytävää

Kukaan ei ole voinut olla huomaamatta, että viime päivinä on ollut kylmä. Ihan jäätävää. Pohjoisnapa-fiilis suorastaan. Tämä vilukissa kääriytyy kaulaliinoihin ja villasukkiin sekä kittaa litratolkulla kuumaa teetä (ja juoksee vessassa). Auto on toistaiseksi käynnistynyt kiltisti eikä keneltäkään ole varpaat tai nenä pysyvästi jäätyneet. Lapsuudestani muuten muistan sen hirveän tunteen, kun varpaat olivat niin jäässä, että luuli niiden irtoavan, hrrr... Anyway, vähän vähempikin pakkanen riittäisi.

Työtkin alkoivat ja olen hengissä toistaiseksi. Edessä on onneksi viikonloppu. Voisivatko kaikki viikot olla tällaisia kahden työpäivän pituisia? Olisivat minulle just passeleita.


Sellainenkin maininnan arvoinen harvinaisuus tapahtui, että ostin luistimet! Edelliset luistimeni unohtuivat lukion vikan talven päätteeksi koulun pukukoppiin, enkä ikinä vaivautunut hakemaan niitä pois. Sen koommin en siis ole luistellut ennen tätä viikkoa. Ja vitsit miten hauskaa se oli! Kerrankin se olin minä, joka huusi lapsille "Kattokaa mua!" Nyt voisivat paukkupakkaset vaan väistyä, että pääsisin taas leikkimään jääkenttien kuningatarta (no just joo... oikeasti haparoin ja näytän tasapainotaidottomalta mursulta).

Esikoinen on solahtanut sujuvasti takaisin arkirytmiin, mutta kuopuksen pukemiset, syömiset ja kaikki tekemiset vaativat taas 1000 * käskytystä ja komennusta. Tätä menoa olisin pätevä komentelemaan vaikka kokonaista armeijaa (paitsi että se viis vee tottelematon ikuinen uhmis ei ehkä ole paras referenssi?).

Väsäsin jo epätoivoissani jääkaapin oveen listan lasten "töistä" (pukemiset, syömiset, hammaspesut, läksyt, huoneiden siivoukset yms.), ja kun yhden homman tekee nätisti, saa listaan merkinnän. Sitten kun koko lista on merkintöjä täynnä, niin pidetään super-mega-herkkupäivä/leffailtahässäkkä. Esikoiselle se toimii kuin häkä - no, se nyt tottelee muutenkin - mutta veljeksetpä eivät olekaan samasta puusta. Kertokaa miten lattioilla kieriskelevän, "kakkaäitiä" hokevan ja ärisevän 5-vuotiaan saa kesytettyä nätisti? Esim. silleen, että se pukisi itse, kun kerran nätisti pyytää. Mission impossible?

PS. Tsekatkaa lisää pakkas- ja muita kuvia Instagramista :)





sunnuntai 3. tammikuuta 2016

Alku

Vuosi on alkanut hissutellen ja hitaasti käynnistellen. Olen yhä joululomalla, joten olen saanut nukkua aamuisin ja istuskella hävyttömän pitkään aamu(päivä)palapöydässä. Monet pitämiset ovat vaihtuneet silkaksi laiskotteluksi, ja ehkä hyvä niin. Joskus ihminen tarvitsee vain olemista, hengittelemistä ja puunlatvojen tuijottelua. Minä taidan tarvita niitä enemmän kuin ihmiset keskimäärin. Kotikissa ei ihmeempiä elämyksiä kaipaa, kun parasta on hipsutella kotona villasukissa. 

Takaraivossa on kuitenkin jo häämöttänyt töihin paluu kahden ja puolen viikon loman jälkeen. Onneksi on edessä vielä muutama lomapäivä ja sen jälkeen pehmeä lasku: kaksi päivää töitä ja sitten jo viikonloppu. Tunnustan, että pelkään edessä olevaa loputonta arkea. Se tuntuu niin armottomalta ja vaativalta. Kuin iso nielu, jonka syövereihin uppoan ja josta ei ole poispääsyä. Siellä syvällä arki mutustelee ja repii minua miten tahtoo, enkä minä voi sille mitään. Hui!




Yritän hengitellä ja ajatella, että minä voin etsiä kaikki mahdolliset keinot, jotta saan arjesta mahdollisimman siedettävää. Aloitin päällystämällä ensi vuoden kalenterin! Se on ammattiliiton sikaruma kalenteri, joka on nyt paljon kivemman näköinen. Leikkasin ja liimasin sen sivuille joitakin voimalauseita ja kirjoitin itse muutaman lisää.





Totta puhuen en vielä ole keksinyt mitä ne keinot arjen helpottamiseksi voisivat olla. Ehkä kävelylenkki joka ilta, vaikka edes ihan pikkiriikkinen? Iltateen ottaminen tavaksi? Muistan miten se lapsuudenkodissa oli turvallinen ja ihana iltarutiini - voileipiä ja iso mukillinen höyryävää teetä (paitsi että sitten saa yöllä ravata veskissä). Vähemmän somea ja enemmän lukemista? Kotitöiden määrää on vaikea vähentää, mutta olen varma, että arkeen voi lisätä noita pieniä juttuja, jotka antavat iloa ja tyyneyttä.

Tiedän, että tavaramäärää pitäisi raivata, jotta ei kuluisi niin paljon aikaa sen roinamäärän hallitsemiseen. Vähemmän tavaraa = enemmän vapaata aikaa. Ja olemassa olevat ja tarpeelliset tavarat pitäisi osata järjestää mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti. Sekä ehdottomasti ottaa lapset osaksi huushollausta. Olen satavarma, että viisivuotiaskin osaa imuroida edes jotenkuten ja kumpikin saa luvan opetella ottamaan enemmän vastuuta kodin arjessa. Ehkä keksin jonkin systeemin, jotta vastuun sälytys sujuisi kitkattomammin :)

Ehdottomasti tarvitsen myös kaikenlaisia ilonpilkahduksia. Tapaamisia tyttökavereiden kanssa, pieniä irtiottoja, kukkakimppuja, uusia vaateyhdistelmiä. Kuntoilua tarvitsen myös, sillä se on jäänyt aivan liian vähälle. Lisäksi vähän opettelua pois turhasta pingottamisesta ja itsekriittisyydestä... Olen oikeasti ihan liian totinen torvensoittaja, mitä tulee normiarkeen. Ei ihme, että kulmakarvojeni välissä on pysyvä ryppy, kun kurtistelen kulmiani niin pontevasti :D Voisi mennä enemmän ilon kautta ja hällä väliä -asenteella. Mutta hei, nämä eivät sitten ole mitään uudenvuodenlupauksia, vaan ainoastaan vienoja toiveen tapaisia ajatuksenpätkiä. Etten nyt taas haksahda olemaan über-niuho suorittaja, joka ruoskii itseään, jos ei sitten onnistukaan... ;)
 
Näillä eväillä alkuun ja lisää keksitään sitten matkan varrella. Hyviä uusia alkuja meille kaikille tähän vuoteen!