torstai 30. elokuuta 2012

Annetaan lasten olla lapsia

Joillakin sitä vaan riittää ideoita ja projekteja. Kuten vaikkapa tällä Super-Marjolla (Marjo Niittyvirta), joka keksi haluavansa järjestää lasten kauneuskilpailut. Ei kuulemma mitään jenkkitouhua (joka onkin aivan sairasta ja kammottavaa), vaan päivä prinsessana -tyyppinen tapahtuma. Lapset saisivat pukeutua kauniisti, olla esillä ja kukaan ei häviäisi. Olisi ykkösiä, kakkosia ja kolmosia. (Eikö se kolmoskategoriaan sijoittuminen sitten olisi juurikin häviö..?

Asiasta nousi sosiaalisessa mediassa melkoinen haloo - syystäkin. Facebookiin perustettiin lasten kauneuskilpailuja vastustava ryhmä ja se sai yhden vuorokauden aikana n. 18000 kannattajaa. En voinut olla klikkaamatta itseäni ryhmään, sillä ajatus lasten kauneuskilpailuista on karsea. Ihan sama millä nimellä kilpailua/tapahtumaa kutsuu - kauneuskilpailu, missikilpailu, päivä prinsessana, muutetaan lapset rahaksi vaiko jotain muuta. Jos aikuistenkin missikisat ovat täysin naurettavia ja kilpailijat saavat monien silmissä ikuisen tyhmän leiman, niin miksi lapset pitäisi altistaa samalle touhulle?

Miksi ihmeessä pieniä 6-12 -vuotiaita pieniä tyttöjä pitäisi marssittaa muka leikkimään prinsessaa, jotta järjestäjä ja mainostajat pääsisivät käärimään siitä itselleen rahat? Miksi pitäisi asettaa lasten omanarvontunto  alttiiksi ja ulkonäkö arvioitavaksi? Miksi ylipäänsä ajatella lapsia ulkonäön kautta? Kai se vastaus on raha. 

Mielestäni on ihan helkkarin naiivia väittää, että jos lapset tahtovat leikkiä prinsessaa, niin annetaan heidän leikkiä. Eihän siinä muuten mitään, mutta jos se leikkiminen tapahtuu median ja yleisön silmätikkuna ja arvioitavana, niin STOP heti paikalla. Turha on perustella asiaa silläkään, että eihän sinne kilpailuun ketään pakotettaisi, vaan Niittyvirta itse haastattelisi osallistujat varmistuakseen, että lapsi todella haluaa sitä itse. Asia kun kuitenkin on niin, että lapsi ei osaa itse arvioida tällaisten tapahtumien tarpeellisuutta eikä varsinkaan seurauksia. Kuten sitä, että ihan kaikki eivät katsoisi kilpailua täysin sinisilmäisesti, vaan joukossa voisi veikata olevan kaikenmaailman pedofiilejä tai muita ikäviä ihmisiä. Tai sitä, että mahdollinen häviö (vaikka sitä kutsuttaisiinkin kakkos- tai kolmossijaksi) takuulla hajottaisi muutenkin horjuvaa itsetuntoa. 

Mitä tulee tyttöjen prinsessaleikkeihin, niin Veikko Sorvaniemi kirjoitti osuvasti: 
"Jos haluat tehdä lapsesta prinsessan osta hänelle vaaleanpunainen mekko, kruunu, iso nukketalo ja leiki hänen kanssaan. Älä meikkaa ja kuskaa kauneuskilpailuihin."

Annetaan toki lasten olla prinsessoja, sankareita tai ihan mitä ikinä haluavatkaan. Mutta ei viedä heitä median armoille riistettäväksi, joohan? Omien vanhempien hyväksyntä ja ihaileva katse on parasta mitä lapsi voi saada! 

Mutta mikä parasta:
Asiasta nousi niin suuri kohu ja vastustus, että Marjo Niittyvirta kertoo vetäytyvänsä lasten kauneuskisojen järjestämisestä (saamiensa tappouhkausten vuoksi). 

Tappouhkaukset - ei hyvä juttu.
Kisan peruuntuminen - todiste siitä, että vastustamalla voi vaikuttaa ja suomalaisissa on vielä toivoa!

Asiasta uutisoitiin ainakin täällä, täällä ja täällä

perjantai 17. elokuuta 2012

Utopia vs. todellisuus

Tässä viime päivinä on pyörinyt mielessä kaikki se, mitä minun muka piti tehdä tai olla äitiyslomien ja hoitovapaiden aikana. Ahhahaa - arvatkaas kuinka paljon olen saanut toteutettua? :D 
Varsinainen taivaanrannanmaalari... 



Utopia 1:
Minun oli tarkoitus kotivuosina keksiä se suuri kutsumus tai mieletön sisäinen palo, joka ohjaisi minut juuri oikealle tielle ammatillisesti. 

Totuus:
Olen yhtä kuutamolla kuin aiemminkin. Ei hajuakaan siitä mikä minusta tulee isona.
*

Utopia 2: 
Aioin olla tosi hehkeä ja hot mama. Ei mitään pukluverkkareita tai kauhtuneita kotipaitoja. Siistit, coolit ja silleen sopivasti sexyt vaatteet ja huoliteltu olemus. 

Totuus: 
Pukluverkkarit, ruokatöhryjen tahrimat kauhtuneet paidat, ylivenähtänyt juurikasvu, väsynyt olemus ja edellisen päivän ripsarit silmien alle varisseena. Cool.
*

Utopia 3: 
Lapsien saaminen lähentää minua ja miestä ja olemme ihanan seesteinen perhe ♥ 

Totuus: 
Kamalia riitoja, eroajatuksia, pariterapiaa (sentään!) ja totaalista vuoristorataa. 
Parempaan päin (ehkä) mennään, kuitenkin.
*

Utopia 4: 
Lapsemme osaavat käyttäytyä ja ovat suloisia kuin enkelit.

Totuus: 
Hirveitä riiviöitä, joiden kanssa ei voi kuvitellakaan menevänsä ravintolaan syömään. Karjuvat, nahistelevat, rikkovat ja sotkevat paikkoja.
*

Utopia 5: 
Olen synnynnäinen äiti ja kaikki sujuu kuin luonnostaan. 

Totuus: 
Hehheh, olen ollut suunnilleen joka ikinen päivä hermoromahduksen partaalla - totaalisesti tai vain vähän. Aika usein äitiys on tuntunut kaikkea muuta kuin luontevalta. Siis sehän on jonkin sortin laillistettua ja ihmisen elämänkaareen sidottua kidutusta... Rankka laji. 



Ja sitten kaikki muut utopiat: 
otan omaa aikaa riittävästi, en nalkuta ikinä, aloitan uuden harrastuksen, ompelen hurjat määrät kaikkea kivaa, askartelen ja leikin lasten kanssa paljon. 

Ja lehmätkin lentää :D 

Seuraavan parin viikon aikana olisi tarkoitus tehdä pitkä lista asioita - pestä loput ikkunat, luututa yläkerran lattiat ja tampata matot ihan kuusnolla, järjestää valokuva-albumit ja vauvakirjat, siivota vaatekaapit syksyä vasten jne jne... 

Veikkaan, että toteutumisprosentti lähentelee nollaa ;)  

Se on kuitenkin varma, että huomenna pakkaan pojat autoon ja hurautan mökkirannoille! 

Vi ses!


© Oman katon alla
Maira Gall