torstai 13. joulukuuta 2012

Tonttujuttuja ja väsymyksestä


Terveisiä kävelevän väsymystutkimuslaboratorion aivosokkeloista. Alkaa vähän ottaa voimille tämä lasten flunssa ja sen tuomat levottomat yöt. Samaan hengenvetoon voin todeta, että väsymys ei todellakaan sovi minulle - kenellepä sopisi - ja tämä 4,5 vuoden väsymysputki alkaa hieman ottaa aivoon. Välillä mietin mahtavatko lapset isompina muistaa äidistä mitään muuta kuin että se oli aina ihan sikaväsyksissä ja kiukkuinen. Tai aina ja aina. Onhan niitä pirteitäkin kausia varmaan ollut, mikäli sumeat aivoni oikein muistavat. Joka tapauksessa olen nykyään todella allerginen huonoille unille. Jo muutama yö riittää saamaan aivot ihan desperate houswife -olotilaan.

Jos voittaisin ökylottopotin, niin perustaisin säätiön, joka pyrkisi helpottamaan väsyneiden ja/tai synnytyksenjälkeisestä masennuksesta kärsivien äitien taakkaa. Ehdottomasti pitäisi lisätä tietoisuutta sjm:sta  ja satsata enemmän sen ennaltaehkäisyyn. Yhtään ei haittaisi sekään, että saataisi junailtua lisäapua niille äideille/perheille, joilta puuttuu tukiverkostot omasta takaa. Koliikkivauvojen ja huonosti nukkuvien lasten äidit tarvitsisivat rutkasti apua.

Kokemuksesta tiedän, että keskusteluapu jo helpottaa, mutta myös ihan konkreettista arjessa auttamista tarvittaisiin ehdottomasti. On helpompi olla (riittävän) hyvä vanhempi, jos koko ajan ei tarvitse rämpiä eteenpäin viimeisillä voimanrippeillä - tai jo pahasti pakkasen puolella. Ei ole kenenkään, ei varsinkaan lasten etu, että äiti on koko ajan loppuun asti väsyksissä tai masennuksen syövereissä. Jotain tarttis jonkun tehdä, että saataisiin enemmän apua sinne missä sitä tarvitaan. Kaikilla ei ole mummojen, tätien, siskojen tai muiden innokkaiden sukulaisten armeijaa tukenaan.

Minulla ei sitä ökylottopottia tai edes ylimääräistä käsiparia tähän hätään ole, mutta kunhan lapset tästä vähän kasvavat, niin toivon, että voisin jollain lailla ihan konkreettisesti antaa apuani pienten lasten väsyneille äideille. Tiedän niin hyvin, miten lohduttomalta se tuntuu. Tiedän senkin, että pelkkä tietoisuus avun saatavilla olemisesta helpottaisi. Jos sitä ei ole, niin on vain jaksettava, vaikkei oikeasti todellakaan jaksaisi. Enkä nyt tarkoita sellaista satunnaista pikku väsymystä, joka toisinaan vaivaa meistä jokaista. Tarkoitan jotain aivan muuta. Sellaista mustaa, kaikennielevää, kuolettavaa ja totaalisen ilotonta väsymystä, josta ei omin avuin ja pelkän suklaalevyn voimalla pääse pois. Sellaista en toivo kenellekään.

* * *

No niin, oikeasti minun piti vain mainita, että kääk - alkaa olla joulu melkein kohta käsillä ja minä olen ihan jäljessä kaikesta. Nyt pitäisi löytää sellainen tehotonttuvaihe, jotta saisi lahjat ostettua, ruuat mietittyä, siivottua, leivottua ja vaikka sun mitä. Vaikka toisaalta, tuleehan se joulu joka tapauksessa. Kaapit nyt joka tapauksessa jätän oman onnensa nojaan, sillä onneksi - vanha vitsi ehheh - ei tarvitse kaapin piilossa joulua viettää ;)




tiistai 27. marraskuuta 2012

Kotipäivä II

Tänään edelleen kotona. Kyselen itseltäni, että miten ihmeessä jaksoinkaan olla kotona lapsen/lasten kanssa 4,5 vuotta?! Ja alan ymmärtää paremmin itseäni ja sitä, etten aina todellakaan jaksanut olla hymy huulessa ja hermot lepotilassa. Lapset nahistelevat, kitisevät, mankuvat. Pienempi rikkoo isoveljen leikit ja tämä sitten kostaa tavalla tai toisella. Vaatii jatkuvaa intensiivistä läsnäoloa, että nuo pysyvät ruodussa.

Enkä oikein ole sitä ihmistyyppiä, joka jaksaa herkeämättä palvella ja auttaa, hoivata ja paapoa. Ennen äidiksi tulemista kyllä kuvittelin itsestäni vaikka mitä, mutta niin ne utopiat vain ovat rapisseet matkan varrella pois. Olen hyvin vajavainen ja keskeneräinen.

Olen aina ollut parhaimmillani lyhyissä räjähtävissä suorituksissa (lapsena ja nuorena pingoin sataa metriä). Äitiys sen sijaan on kestävyyslaji. Olen maitohapoilla ja oman kestokykyni rajoilla jo kauan ennen kuin ollaan lähelläkään maalia. Ei auta kuin uskoa, että tämä tiivis harjoittelu kohottaa kuntoa :)




Tuttava oli linkittänyt facebookiin tämän. Hyvä kirjoitus äitiydestä.

Ja aloin minä niitä joulujuttujakin jo miettiä. Sain idean joulukorteista ja nyt alan sitten haalia siihen tarvikkeita. Siihen tarvitaan paperia, mustekynä, jouluisia nameja, sanoja ja kamera ;) 

maanantai 12. marraskuuta 2012

Ei edes tarvinnut vääntää rautalangasta

Kyllästyin siihen, että vuosikausien ystävällisestä ohjeistuksesta, tiukasta saarnaamisesta ja muutamasta megalomaanisesta raivarihepulista huolimatta ei mennyt perille perheen miespuoliselle aikuiselle jäsenelle, ettei niitä valkoisia ja punaisia voi pestä yhdessä. Puhumattakaan kaikista muista mahdollisista variaatioista. 
  
Onhan tämäkin ohje hieman vajavainen, sillä jos eteen tulee vaikkapa violetti vaatekappale, niin miesparka hämmentyy, ja taas on valkoisten pyykkien kohtalo vaakalaudalla... 

Vielä kun osaisi kehittää yksiselitteisen ohjeen tai kommunikoinnin välineen, jotta ei syntyisi aina niitä legendaarisia väärinkäsityksiä miehen ja naisen välille. 
Naisen ei = Miehen kyllä
Naisen ehkä = Miehen tottakai 
Naisen vietetään rauhallinen kotiviikonloppu = Miehen lähdetään reissuun jne... 

Kuvakortit? Viittomakieli? 

Mikä on teidän suhteenne hyvän kommunikoinnin salaisuus?

Nimim. vaikeaselkoinen(ko?)





maanantai 5. marraskuuta 2012

Hyvät treffit

Minulla oli eilen treffit! 

Tapasin naisen, jota nykyään saan harvemmin treffata omassa seurassaan. Oli kivaa ja leppoisaa kävellä hänen kanssaan puistossa, räpsiä kuvia ja olla vaan. Yritin puhua hänelle kauniisti (kuten pari postausta sitten mainitussa runossa kehotetaan) ja suhtautua lempeästi. Ihan nasta tyyppi se on, jos vaan sattuu olemaan hyvällä tuulella ;)  

Lopuksi keitin kotona sille naiselle pullakahvit. 

Treffatkaa tekin joskus ihan vain itseänne - se tekee hyvää. 










perjantai 2. marraskuuta 2012

Naisen paras ystävä



Lukijat rakkaat,
näyttää pahasti siltä, että saatte jatkossa aimo annoksen runoutta, sitaatteja, mietelauseita ja muita aarteita kirjahyllyjen loputtomista kätköistä. 
Työpaikkani nyt vaan sattuu olemaan sellainen, että joka päivä törmää kaikenlaiseen mielenkiintoiseen. 

Tänään tarttui hyllyistä Irja Askolan ja Anja Porion Mikä Nainen (Kirjapaja, 2006). Ihania, lämpimiä, viisaita ja jotenkin äidillisiä runoja täynnä koko kirja.
Lukekaapa tämäkin, aivan ihana: 


* * * * * * * * *
Mitä elämässäsi muuttuisi
siskoni
jos vähitellen alkaisit 
puhella itsellesi ystävällisesti

     kohtelisit kuin rakkainta ihmistäsi
     kyselisit vointiasi
     täyttäisit toiveitasi

Mitä elämässäsi muuttuisi
siskoni
jos vähitellen alkaisit 
puhella itsellesi armahtavaisesti

kohtelisit itseäsi kuin
kunnioittamaasi ihmistä
     arvostaisit piirteitäsi
     hyväksyisit virheitäsi
     etkä enää motkottaisi
     huonommuuttasi
     nalkuttaisi pesemättömistä pyykeistä
     kirjoittamattomista kirjeistä
     siivoamattomista komeroista
     laiminlyödyistä vierailuvelvoitteista
     lisääntyneistä liikakiloista

Mitä tapahtuisi
siskoni
jos alkaisit puhella itsellesi
kuin ystävälle

 - Irja Askola -  
* * * * * * * * *

Eikös mekin aleta puhella itsellemme
ystävällisesti, rakastavasti ja arvostavasti. 
Koska on kivempi olla itsensä paras ystävä
kuin pahin vihollinen. 

♥ 

maanantai 29. lokakuuta 2012

Ajatuksenpätkiä



Kirjastosta tarttui mukaan Lassi Kämärin kirja Hullun paperit. Se sisältää toinen toistaan todempia aforismintapaisia ajatuksia. Jännästi koukuttavia ja vähän monitulkintaisia. 

Kuten nyt vaikkapa nämä: 

"Nainen ja mies, maailman pienin ja vaikein palapeli."

"Harvempi meistä ylettää lapsen tasolle."

"Moni unelmoi palasta maata. Se unelma kyllä toteutuu." 

"Menneisyys ratkaisee liian monen tulevaisuuden." 

"Vaikka olen sinulle pelkää ilmaa, hengität minua." 


Ihania, ajatteluttavia, monitahoisia ajatuksia. 
Suosittelen seikkailua kirjaston hyllyjen väliin - sieltä voi löytää aarteita! 

Hyvää alkanutta viikkoa ja muistakaa unelmoida! 

maanantai 15. lokakuuta 2012

Terveisiä töistä

Tadaa, täällä kirjoittelee terveisiään iloinen työssä käyvä nainen ensimmäisen päivän jälkeen! Ihan hirrrweeesti uutta asiaa ja uusia kasvoja. Mutta hurjan kivaa ja mielenkiintoista. Tulevat viikot ovat aivoille uudelleen järjestäytymisen aikaa. Vanhat kotirutiinit - delete. Uudet työkuviot - insert. 

Eiköhän se siitä ennen pitkää. Eniten kyllä haluaisin jo hypätä siihen vaiheeseen, kun osaisin hommat, eikä tarvitsisi koko ajan kysellä ja olla ihmetyksestä ymmyrkäisenä. Kontrollifriikille tällainen tietämättömyys on piinallista... 

Mutta vähänkö luksusta olla kahvilla kaikessa rauhassa (kukaan ei tule läikyttämään kahveja syliin tai saa hepuleita), käydä vessassa ilman kenenkään protesteja ja tehdä aikuisten oikeesti hommia. 

Huomenna taas lisää opettelua :)  








torstai 30. elokuuta 2012

Annetaan lasten olla lapsia

Joillakin sitä vaan riittää ideoita ja projekteja. Kuten vaikkapa tällä Super-Marjolla (Marjo Niittyvirta), joka keksi haluavansa järjestää lasten kauneuskilpailut. Ei kuulemma mitään jenkkitouhua (joka onkin aivan sairasta ja kammottavaa), vaan päivä prinsessana -tyyppinen tapahtuma. Lapset saisivat pukeutua kauniisti, olla esillä ja kukaan ei häviäisi. Olisi ykkösiä, kakkosia ja kolmosia. (Eikö se kolmoskategoriaan sijoittuminen sitten olisi juurikin häviö..?

Asiasta nousi sosiaalisessa mediassa melkoinen haloo - syystäkin. Facebookiin perustettiin lasten kauneuskilpailuja vastustava ryhmä ja se sai yhden vuorokauden aikana n. 18000 kannattajaa. En voinut olla klikkaamatta itseäni ryhmään, sillä ajatus lasten kauneuskilpailuista on karsea. Ihan sama millä nimellä kilpailua/tapahtumaa kutsuu - kauneuskilpailu, missikilpailu, päivä prinsessana, muutetaan lapset rahaksi vaiko jotain muuta. Jos aikuistenkin missikisat ovat täysin naurettavia ja kilpailijat saavat monien silmissä ikuisen tyhmän leiman, niin miksi lapset pitäisi altistaa samalle touhulle?

Miksi ihmeessä pieniä 6-12 -vuotiaita pieniä tyttöjä pitäisi marssittaa muka leikkimään prinsessaa, jotta järjestäjä ja mainostajat pääsisivät käärimään siitä itselleen rahat? Miksi pitäisi asettaa lasten omanarvontunto  alttiiksi ja ulkonäkö arvioitavaksi? Miksi ylipäänsä ajatella lapsia ulkonäön kautta? Kai se vastaus on raha. 

Mielestäni on ihan helkkarin naiivia väittää, että jos lapset tahtovat leikkiä prinsessaa, niin annetaan heidän leikkiä. Eihän siinä muuten mitään, mutta jos se leikkiminen tapahtuu median ja yleisön silmätikkuna ja arvioitavana, niin STOP heti paikalla. Turha on perustella asiaa silläkään, että eihän sinne kilpailuun ketään pakotettaisi, vaan Niittyvirta itse haastattelisi osallistujat varmistuakseen, että lapsi todella haluaa sitä itse. Asia kun kuitenkin on niin, että lapsi ei osaa itse arvioida tällaisten tapahtumien tarpeellisuutta eikä varsinkaan seurauksia. Kuten sitä, että ihan kaikki eivät katsoisi kilpailua täysin sinisilmäisesti, vaan joukossa voisi veikata olevan kaikenmaailman pedofiilejä tai muita ikäviä ihmisiä. Tai sitä, että mahdollinen häviö (vaikka sitä kutsuttaisiinkin kakkos- tai kolmossijaksi) takuulla hajottaisi muutenkin horjuvaa itsetuntoa. 

Mitä tulee tyttöjen prinsessaleikkeihin, niin Veikko Sorvaniemi kirjoitti osuvasti: 
"Jos haluat tehdä lapsesta prinsessan osta hänelle vaaleanpunainen mekko, kruunu, iso nukketalo ja leiki hänen kanssaan. Älä meikkaa ja kuskaa kauneuskilpailuihin."

Annetaan toki lasten olla prinsessoja, sankareita tai ihan mitä ikinä haluavatkaan. Mutta ei viedä heitä median armoille riistettäväksi, joohan? Omien vanhempien hyväksyntä ja ihaileva katse on parasta mitä lapsi voi saada! 

Mutta mikä parasta:
Asiasta nousi niin suuri kohu ja vastustus, että Marjo Niittyvirta kertoo vetäytyvänsä lasten kauneuskisojen järjestämisestä (saamiensa tappouhkausten vuoksi). 

Tappouhkaukset - ei hyvä juttu.
Kisan peruuntuminen - todiste siitä, että vastustamalla voi vaikuttaa ja suomalaisissa on vielä toivoa!

Asiasta uutisoitiin ainakin täällä, täällä ja täällä

perjantai 17. elokuuta 2012

Utopia vs. todellisuus

Tässä viime päivinä on pyörinyt mielessä kaikki se, mitä minun muka piti tehdä tai olla äitiyslomien ja hoitovapaiden aikana. Ahhahaa - arvatkaas kuinka paljon olen saanut toteutettua? :D 
Varsinainen taivaanrannanmaalari... 



Utopia 1:
Minun oli tarkoitus kotivuosina keksiä se suuri kutsumus tai mieletön sisäinen palo, joka ohjaisi minut juuri oikealle tielle ammatillisesti. 

Totuus:
Olen yhtä kuutamolla kuin aiemminkin. Ei hajuakaan siitä mikä minusta tulee isona.
*

Utopia 2: 
Aioin olla tosi hehkeä ja hot mama. Ei mitään pukluverkkareita tai kauhtuneita kotipaitoja. Siistit, coolit ja silleen sopivasti sexyt vaatteet ja huoliteltu olemus. 

Totuus: 
Pukluverkkarit, ruokatöhryjen tahrimat kauhtuneet paidat, ylivenähtänyt juurikasvu, väsynyt olemus ja edellisen päivän ripsarit silmien alle varisseena. Cool.
*

Utopia 3: 
Lapsien saaminen lähentää minua ja miestä ja olemme ihanan seesteinen perhe ♥ 

Totuus: 
Kamalia riitoja, eroajatuksia, pariterapiaa (sentään!) ja totaalista vuoristorataa. 
Parempaan päin (ehkä) mennään, kuitenkin.
*

Utopia 4: 
Lapsemme osaavat käyttäytyä ja ovat suloisia kuin enkelit.

Totuus: 
Hirveitä riiviöitä, joiden kanssa ei voi kuvitellakaan menevänsä ravintolaan syömään. Karjuvat, nahistelevat, rikkovat ja sotkevat paikkoja.
*

Utopia 5: 
Olen synnynnäinen äiti ja kaikki sujuu kuin luonnostaan. 

Totuus: 
Hehheh, olen ollut suunnilleen joka ikinen päivä hermoromahduksen partaalla - totaalisesti tai vain vähän. Aika usein äitiys on tuntunut kaikkea muuta kuin luontevalta. Siis sehän on jonkin sortin laillistettua ja ihmisen elämänkaareen sidottua kidutusta... Rankka laji. 



Ja sitten kaikki muut utopiat: 
otan omaa aikaa riittävästi, en nalkuta ikinä, aloitan uuden harrastuksen, ompelen hurjat määrät kaikkea kivaa, askartelen ja leikin lasten kanssa paljon. 

Ja lehmätkin lentää :D 

Seuraavan parin viikon aikana olisi tarkoitus tehdä pitkä lista asioita - pestä loput ikkunat, luututa yläkerran lattiat ja tampata matot ihan kuusnolla, järjestää valokuva-albumit ja vauvakirjat, siivota vaatekaapit syksyä vasten jne jne... 

Veikkaan, että toteutumisprosentti lähentelee nollaa ;)  

Se on kuitenkin varma, että huomenna pakkaan pojat autoon ja hurautan mökkirannoille! 

Vi ses!


torstai 19. heinäkuuta 2012

Yh-äiti ja kauhun tasapaino

Parina viime päivänä olen vähän niinkuin leikkinyt yh-äitiä, kun mies lähti oman harrastusprojektinsa pariin loppuviikoksi. Olen varmaan ihan kamala, mutta en osaa suhtautua näihin yh-päiviin yhtään rakentavasti. Kiukuttelen etukäteen kuin pikkulapsi ("hyvähän sun on mennä, mä täällä ryydyn näiden hirviöiden kanssa, jäkäjäkä...") ja olen varma, että vietän loppuelämäni hermoparantolassa. 

Kuten sanotaan, pessimisti ei pety... 

 

Kaikkia negatiivisia odotuksiani vastaan nämä kaksi päivää menivätkin suorastaan hienosti. Eilen ajelin poikien kanssa 200 kilometrin päähän tapaamaan kavereita, ja olin iloisesti yllättynyt, kun matkat menivät hyvin, perillä oli kivaa ja ehdin ainakin vähän jutellakin kavereiden kanssa.  
  
Tänäänkin onnistuimme olemaan kotona varsin hyvällä tuulella ja minä tunsin itseni ihan leppoisaksi muumimammaksi. Päätin olla taktinen ja jätin kuopuksen päikkärit väliin, jotta voisin olla varma, että kumpikin heppu nukahtaa illalla alta aikayksikön ja minä saan vähän omaa aikaa (silleen inhimilliseen kellonaikaan jopa).  

Ja mitä sitten tapahtuukaan just ennen iltapalaa! 
Minä ripustelen pyykkejä, kuopus haluaa puskapissalle ja sinne siis. Yhtäkkiä joka puolella onkin amppari/useita ja sattuu saakelisti ja kaikki kiljuvat/itkevät mitä keuhkoista lähtee (minä kiljuin varmaan eniten, eh). Pojat panikoivat, minä olen ihan pihalla ja naapurit varmaan ihmettelee, että mitäs ne nyt taas... 

Sitten lasketaan pistoja. Minulla ainakin 6, kuopuksella 2 ja esikoisella 1. Kaivetaan esiin kyypakkausta, luetaan ohjeita, panikoidaan, lykätään muksujen eteen jätskiä ja suklaata, että karjumisen loppumaan ja itse hiukan maalaisjärjen syrjästä kiinni. Tungetaan kyytabletit murskattuna suuhun (väkisin!). 

Tunnin päästä, kun kuopus edelleenkään ei ole suostunut koskemaan edes suklaaseen tai karkkiin ja pitää suun visusti kiinni, soitto päivystykseen ja lähtö sinne. Tähän aikaan tietysti lasten piti olla jo iltasadulla, mutta herra murphylla oli oma näkemyksensä... 

Lääkäri tutkii (ei mitään vikaa), annetaan varmuuden vuoksi antihistamiinia, tarkkaillaan, odotellaan. Vihdoin kotiin parin reseptin kera ja siinä vaiheessa kello on puoli kymmenen. Jippii. Lapset unilla - äidin pikkuhepulin jälkeen - klo 22. Pyykit edelleen ripustamatta ja mansikkasatsit odottamassa pakastamista. Jääkaapissa onneksi pullo valkkaria ja taannoisten synttäreiden herkkujämiä samoin. Lääkkeet se äitikin tarvitsee... 

Ja ei siis voi kuin todeta, että kauhun ja v*****sen määrä lienee vakio. Jos kaksi päivää yh:na menee suht hienosti putkeen, niin toisen päivän iltana on jo pakko tulla katastrofi. Ehkä parempi siis jatkossa vaan olla se karjuva ja stressaava kauhuäiti, eikä mikään pehmoinen muumimamma. Huomenna siis säästän meidät ampiaisenpistoilta ja muilta vammoilta ja nalkutan KOKO päivän, enkä yhtään jaksa ymmärtää lasten kiukutteluja. Räyh! ;D 

PS. Niitä kyypakkauksia kantsii sitten olla enemmän kuin yksi! 
Minä jäin vähän niinkuin alilääkityksi kuusine pistoineni, kun olin ekana antanut lapsille ohjeen mukaisen annostuksen. Au... 

sunnuntai 1. heinäkuuta 2012

Ihan zen

Parhaimmat valaistuneet terveiseni Riiasta!


Pieni lomani oli ihan perfect. Suorastaan ylitti kaikki odotukseni ja olen taas latautunut täyteen hyvää mieltä, iloa, valoa. Olen ihan zen ♥ 

Vanhaa Riikaa


Reissun reseptiä: 

1 mainio matkakaveri
1 puuttuva lenkki :-( 
2 yötä ja 3 päivää
hirveän paljon hihitystä
1 hotellihuoneessa nautittu skumppapullo
svengiä
monituisia käveltyjä kilometrejä
sopiva määrä punaviiniä
aarteenetsintää
3 käyntiä kahvila Rigensiksessä
1 kylpyamme hotellihuoneessa
ainakin 3 Stendersin saippuakauppaa
monta upeaa kirkkoa
1 poltettu tuohus ♥ 
3 päivänä silkkaa omaa napaa
navigaattorina nenänpää ja sen näyttämä suunta
kivat tuliaiset 3 miehelle 
erityisen mieluisat tuliaiset itselle
1 jumiutunut kassakaappi (vikana päivänä, iiks!) 
2 paria väsyneitä jalkoja
2 virkistynyttä mieltä

= zen olotila :) 




Kahvila Rigensiksessä = taivaassa

Onnellinen matkailija ja hänen omenastruudelinsa


Henkistymistä ja hengittelyä erinäisissä
kirkoissa

Kun on ihan zen, voi levitoida itsensä Radisson Bluen skyline
bariin, mutta sitten onkin jo jano... 

Näkymiä korkeuksista

Matka = leipää & sirkushuveja ruumiille ja sielulle


Joskus elämä on kuin karkkikauppa - 
tarjolla kaikkia makuja, rouva on hyvä
ja valitsee! 

Taas jaksaa olla kaikki aistit avoinna
kaikelle kivalle :) 

Menkää Riikaan - ihana kaupunki ♥ 
Jätimme vähän valaistuneisuutta muillekin ;) 


lauantai 12. toukokuuta 2012

Joka päivä on äitienpäivä!


Huomenna on äitienpäivä!Onnea ja halauksia kaikille äideille!

Meitä on moneen junaan. On superäitejä, vähemmän supereita, alati pirteitä, aina väsyneitä, kaikkitietäviä ja kaiken kokeneita, vasta alullaan olevia ja hapuilevia, rentoja, tiukkiksia, hassuttelevia, vakavia. Kuitenkin äitejä.

Haluan vilpittömästi uskoa, että jokainen äiti tekee parhaansa kussakin tilanteessa niillä eväillä, joita hänellä on. Aina ei mene ihan putkeen, eikä aina pysty olemaan se pyhimys, joka ikoneissa alati kärsivällisenä hymyilee lapselleen. Välillä väsyttää ihan pirusti ja vauva-aikojen koliikkivalvomiset voivat pahimmillaan viedä masennukseen (been there).

Toisilla on ympärillään laajat tukiverkot ja ymmärtävä kumppani. Toiset hoitavat lapset ja talouden itse ja vailla verkostoja. Mikään tapa ei ole ainoa oikea, eikä mikään totaalisen väärä (jos nyt jätetään ääripäät huomiotta).

Silti äitiyteen liittyy valtavasti myyttejä ja mielipiteitä. Kysypä keneltä tahansa, niin saat pitkät ritirimpsut ajatuksia siitä, millainen on oikea ja kunnollinen äiti.

Oma äitiyteni on ollut täynnä ristiriitoja. Toisaalta valtava onni ja ilo lapsista, toisaalta valtaisa väsymys, joka lopulta vei masennukseen. Kun siitä pääsi yli, niin tuli tilalle tuhat muuta ikävää ja tylsää asiaa. Vähäisin niistä ei ole se, että aviokumppanin kanssa olemme niin suuressa
solmutilanteessa, että jopa ero on käynyt kummallakin mielessä.

Paras äitienpäivälahja olisi se, että saisin nauttia lasten ilosta vailla huolen häivää. Olla vaan ja tietää olevani tämän perheen paras äiti! 

Hmm, tästä tuli taas tällainen, tästä tekstistä. Näköjään aina käy niin, että alan kirjoittaa ja näppäimistö alkaa elää omaa elämäänsä ja tuo ajatukseni tänne ilman häivääkään vaaleanpunaisista
laseista.

Oikeastaan se, mitä piti sanomani, on se, että joka päivä on äitienpäivä! Joka päivän viemme parhaalla mahdollisella tavalla aamusta iltaan, aina vaan uudestaan ja uudestaan.
Aika supereita olemme :)

Halaukset kaikille ♥



© Oman katon alla
Maira Gall