perjantai 17. marraskuuta 2017

Haikea luopuminen

On pitänyt monta kertaa kirjoittaa jokunen rivi meidän pienestä karvaisesta perheenjäsenestä. Aina se on jäänyt, mutta nyt on sen aika. Kirjoittelen tosin surullisissa merkeissä, sillä hamsteriteini Topi muuttaa tänään uuteen kotiin. Kuopuksella pitkin syksyä esiintynyt oireilu ja silmälääkärin tyly tuomio selkeästä allergisesta sidekalvontulehduksesta pakotti etsimään hamsulle uuden kodin.
 
Kolmessa kuukaudessa tähän pikku touhottajaan ehti kiintyä, ja etenkin lasten puolesta harmittaa. Olin lapsena varsin eläinrakas ja koin tosi surullisena sen, ettei meille voinut hankkia kissaa tai koiraa. Enkä varsinkaan ymmärtänyt miksei olisi voinut ostaa hevosta ja laittaa sitä asumaan autotalliin - autohan olisi hyvin voinut olla ulkonakin... Olin kuitenkin onnellinen, kun lopulta sain hamsterin. Ehkä siksikin tuntui niin kotoisalta tässä nykyisessä elämäntilanteessa saada meillekin kultahamsteri - ja sitä haikeammalta tuntuu siitä luopuminen.


Hamsterikin tykkää kirjoista ;)

Eläinallergia on siitä kurja, ettei välttämättä etukäteenkään voi tietää miten reagoi eläinpölyille. Toki olisi voinut teettää allergiatestit ja niiden avulla selvittää herkkyyttä, mutta oireet ja niiden rajuus selviää lopulta vasta eläimen kanssa kosketuksissa ollessa. Sekin muuten selvisi, että juuri pikkujyrsijät ovat yleisimpiä allergiaoireiden aiheuttajia.
 
Lapsen on kuitenkin oireistaan huolimatta vaikea ymmärtää, että eläimestä pitää luopua. Helppoa se ei ole itsellekään, vaikka olenkin yskinyt ja aivastellut tavallista enemmän tänä syksynä, enkä osaa sanoa mikä siitä on eläinpölyn aiheuttamaa ja mikä ns. valuvikaa tai työpaikan ilmastoinnin syytä.
 
Joka tapauksessa nämä kolme kuukautta pikku hamsun kanssa ovat olleet mukavia. Vaikka nämä otukset ovatkin yöeläimiä ja yhteiset hetket ovat sen takia olleet varsin myöhäisiltapainotteisia, niin ihanahan tuon touhottavan karvapallon edesottamuksia on ollut seurata. Topi on kertakaikkisen ihana, herkkis, utelias ja touhukas otus.
 
Tänään on varmasti edessä runsain mitoin haikeutta ja kyyneleitä, kun sanomme Topille hellät heipat ja toivotamme sille hyvää hamsterinelämää <3  



keskiviikko 15. marraskuuta 2017

Hitaalla

Käyn blogin suhteen nyt tosi pitkillä ja hitailla piuhoilla. Piti päivittää jotain jo viime viikon lopulla, mutta hups, ollaankin jo seuraavan viikon puolivälissä!
 
Vaikka kirkasvalolamppu, Q10 ja vitamiinilisä ovat ahkerassa käytössä, niin olen vähän horteessa. Hoksasin senkin, että rytmihäiriöni liittyvät kaamokseen. Pari vuotta sitten kävin tutkituttamassa sydämen ylimääräiset pompottelut, mutta harmittomia onneksi olivat. Nyt vasta tajusin, että ne ovat tulleet aina käsi kädessä pimeän vuodenajan kanssa. Kaikkea tämä siis teettää. (En nyt mene syvemmälle muihin terveysaiheisiin, kuten peräpukamiin, krhm...)
 
Viime viikolla ilahdutti ihan hirveästi, kun sain Satulinna-Tuijalta aivan ihastuttavat villasukat kortin kera! Niin kauniit ja tulivat vilukissalle tarpeeseen. Kiitos, olen niin otettu <3  Itselläni menisi taidot ja hermot solmuun jo ensimmäisen värikerroksen kohdalla, joten arvostan suuresti sitä, että joillain pysyy puikot käsissä ja tulos on näin ihana.



Mitäs muuta..?
 
Tänä aamuna lähdin ajelemaan töihin päin ja onneksi jo omalla parkkipaikalla huomasin, että olisi kätevää irrottaa se auton lämppärin johto ennen kuin ajelee pidemmälle. Onneksi mitään ei mennyt hajalle - siitä nyt olisikin riemu syntynyt perheen miesväestön keskuudessa.
 
Parin viikon päästä alkaa jo joulukuu ja meillä lapset käyvät kovaa debattia siitä, pitäisikö ostaa suklaa- vaiko legokalenteri. Minä kannatan ensin mainittua jo ihan budjettisyistä. Sekin pohdituttaa, että milloin ihmeessä 9-vuotiaalle selviää totuus joulupukista?! Hän uskoo vieläkin vakaasti pukkiin, vaikka hammaskeijun perimmäinen olemus (=äiti) paljastuikin taannoin. Eipä muuten, mutta mietin, että vieläkö tänäkin vuonna pitää varata joulupukin vierailu. Sinänsä tosin ihanaa, että lapsuus tuon asian osalta jatkuu vielä. Ehtii niitä pukittomiakin jouluja vielä tulla.
 
Kertokaa muuten, jos tiedätte mistä löytyisi tällaiselle sekaravintokäyttöiselle menopelille latauspistoke? Jos vaikka tulisi vähän virtaa olemukseen ja blogiin ihan ajatuksiakin :)  Vajaalla latauksella saatte tyytyä näihin Niitä näitä kaalinpäitä -höpinöihin. Mukavaa, että kuitenkin roikutte mukana <3
 

perjantai 10. marraskuuta 2017

Burnoutin ja zenin välimaastossa

Viikko on ollut taas melkoista hurlumheitä ja siihen on mahtunut paitsi huonoja viboja ja väsymyshepuleita, myös hyvää flow-fiilistä. Parhaimmillaan hyräilin kiikuttaessani tiikerikakkua pojan säbäjoukkueen kahviotalkoisiin. Oli hetkellisesti hyvä fiilis viikon ilopilkuista, perheestä ja lapsista, sekä siitä, että hitto vieköön olen jaksanut tehdä kaiken aika hyvin.

Pahimmillaan räjähtelin leipoessani ko. kakkua ja huomatessani, että tärkeimmät tarvikkeet tietenkin puuttuvat. Samalla meinasi kaatua niskaan monta isompaa asiaa, joista vähäisin ei ollut lapsella ilmennyt allergia ja päätös luopua lemmikkihamsterista mahdollisimman pikaisesti. Kakkua veivatessa yritin samaan aikaan osallistua lapsen kotiläksyihin, hoputtaa tyyppejä iltapalalle ja pysyä perillä wilma-viesteistä. Hermo paloi ja melkein kakkukin...

Aiemmin päivällä oli ollut todella ikävä asiakaspuhelu, jonka aikana olisi tehnyt mieli sanoa suorat sanat, mutta diplomaattisesti piti tasapainotella kuin paraskin poliitikko. Olen pahoillani ja ymmärrän kyllä, mutta en voi ottaa kantaa ja liibalaaba... Purin hammasta ja olin kiukkuinen vielä illallakin - niiden muiden asioiden lisäksi.


Niinpä saatoin vain nyökytellä sille faktalle, että todellakin perhe-elämästä voi saada burnoutin, varsinkin yhdistettynä työssäkäyntiin. Oikeastaan olen todennut, että vaikka vauva- ja pikkulapsivuosina oli kamalaa omalla tavallaan, niin eipä ole koululaisvaihekaan helppo. Nykyään ei auta enää Ryhmä Haut, ja delegoitavia asioitakin on moninkertaisesti. Harrastukset, läksyt, koekuulustelut, viemiset ja tuomiset, poikien väliset kärhämät, lukuisat huolehtimiset ja muistamiset. Kai se on niin, että sitten helpottaa, kun tyypit muuttavat omilleen.

Kun minä tuskailen sitä, että pääsisipä jonnekin ja saisipa olla välillä yksin, niin toiset sulkeutuvat vapaaehtoisesti pieneen tilaan perheen kanssa kuudeksi vuodeksi! Tsiisös ja omg. Upeaa heille, mutta minä kilahdan jo kuudessa tunnissa samassa suljetussa tilassa perheeni kanssa. Voisin silti kyllä lähteä maailmanympäripurjehdukselle - seurana asiansa osaava (joko eunukki tai sitten tosi hottis) kippari ja iso kasa kirjoja ja sata lootaa viiniä. Sponsoreita?

Mutta hei, tämä ei ollut valitus. Vain toteamus. Ja olen still alive and kicking. Sitä paitsi luultavasti kaamos on saamassa minut johonkin omituiseen aivopöhnään, kun en jaksa tällä erää repiä enempää angstia ja olen oikeastaan melko zen. Kaamosperäinen sisäsyntyinen lobotomia? (Lapset ehkä iloitsisivat, jos lobotomia etenisi sille asteelle, ettei äiti saisi enää raivareita.)

Näillä mennään ja onneksi maailmassa on suklaata ja kahvia.

Keittääkö teillä yli perhe-elämä ja sadat käsissä pidettävät arjen langat? Vai kuka tunnustaa olevansa se perfect äiti, joka hanskaa aina kaiken hymyssä suin? ;)