maanantai 26. kesäkuuta 2017

Kysy hiljaisuudelta itseäsi

Nappasin tämän Helena Anhavan runon ystäväni facebook-päivityksestä. Minulle se kolahti jälleen kerran niin kovaa ja syvälle, että jaan sen täällä.
 
Jäin runon tiimoilta miettimään syntyjä syviä, omia rajojani, elämääni ja illuusioitani. Minä olen minä. Elämäni on sen näköinen, jollaiseksi se vuosien saatossa on piirtynyt. Ei ole missään askelmerkkejä valmiiksi piirrettynä tai annettuna. Niitä polkuja olen kulkenut, joita eteen on sattunut ja niistä on piirtynyt tähän astisen elämäni kartta.
 
Minussakin elämä koko ajan toteutuu. Isosti ja ihan joka päivä. Vaikken ole luomassa Tärkeää Uraa, en tienaa euronkuvat silmissä vilisten tai toteuta itseäni jollain merkittävällä ja näkyvällä tavalla.
 
Minä en toteuta elämää tai itseäni, vaan elämä toteutuu minussa. Elämä muovaa minua, enkä minä niinkään elämää. On harhaa, että elämää voisi erityisesti hallita. Voin hallita sitä mitä syön, ostan, minne menen tai en - mutta suurimmalta osin elämä hallitsee minua. Minä sitten joko taivun tai en taivu sen kuvioihin.
  
Vaikka välillä katson omaa elämääni väheksyen ja arvostellen, niin hyvänen aika - mihin minun sitä muka pitäisi verrata ja kenen mittapuun mukaan mitata? Onhan se kuitenkin ihan ainutkertainen elämä, eikä kenelläkään ole samanlaista.
 
Meillä kaikilla on oma ja ainutkertainen elämämme. Kenellä siloisempi, kenellä rosoisempi. Mutta kuitenkin kaunis ja tarkoituksenmukainen juuri sellaisenaan.
   
Hyvää kesäkuun maanantaita, juuri sellaisena kuin se on ♥



Naapurin tytöltäkö mallin kysyt,
naapurin tytöllä on oma tausta ja olot.
Sait toiset perintötekijät,
suunnista niiden mukaan,
oma lukunsa on jokainen,
oman biologiansa, psykologiansa, sosiologiansa,
kolmiyhteisyys itse kukin.
 
Tutkimusta voi tehdä ryhmätyönä,
ihmiskuvausta ei,
ja näytelmässä johon jouduit
saat ihmiskuvasi tehdä yksin,
hyvin, hirveän yksin.
Älä yritä miellyttää muita,
hukut muiden virtaan,
joskus ajastaan jäljessä oleva
voi olla edellä aikaansa.
Pahinta mitä ihminen itselleen teki
on että hän väärensi itsensä.
 
Aina on oltava niitä joiden päälle saa sylkeä:
punikit, juutalaiset, romanit,
nyt tuli individualistin vuoro.
Ei yksi voi olla niin kuin kaikki,
eivät useimmat kaikistakaan ole
vaikka luulevat olevansa
tullakseen hyväksytyksi.
  
Älä mene sukupuolten välisiin sotiin,
ole ihmisen puolella,
rakkauteen kuuluu ystävyys,
ystävyyteen rakkaus,
eikä kukaan ole niin vahva astia kuin luullaan,
ei lapsi, ei mies, ei nainen.
Meille annettiin tunto mielen sormenpäihin,
se on annettava eteenpäin:
ainoa silta toiseen ihmiseen
on virittyminen toisen mukaan.
 
Kun lapsen saat, katso malli sieltä
missä vaisto vielä on tallella,
katso lintua, kissaa, oravaa.
Ihminen, luonnosta vieraantunut,
puhuu toisin kuin tietää,
hänen on paha olla.
Mutta ihmisen poikasella on ohut iho,
ei höyheniä, ei karvaa,
se tarvitsee suojaa, suojaa, suojaa.
 
Ei elämäntaitoa voi opettaa,
se on opeteltava itse
hitaina hitaina vuosina,
ja kun jotain luulet oppineesi,
vuodet käyvät lentämään.
Kai se on niin tarkoitettu:
juuri kun vieras alkaa viihtyä,
tulee hyvästelyjen aika.
  
Elämä toteutuu meissä,
nainen työssä ja lapsissa,
ei kenenkään tarvitse lähteä
itseään toteuttamaan.
Paljoa et tarvitse:
hiljaisuuden, luonnon, lähimmäiset,
järjestys on tämä
jotta luopuminen helpottuisi.
  
Kysy hiljaisuudelta itseäsi,
kysy vielä sittenkin kun olet kyselemisestä uupunut,
se vastaa kyllä kun maltat odottaa,
joskus vuosien,
joskus vuosikymmenien perästä.
  
 -Helena Anhava



torstai 22. kesäkuuta 2017

Kiiltokuvista ja todellisuudesta

Eilinen Maaret Kallion blogi oli taas niin hyvä, että saatoin vain nyökytellä. Lukekaa itse, ellette jo ole niin tehneet.
  
Minä kyllä pidän kauneudesta ja esteettisistä kuvista. Olen Instagramin suurkuluttaja ja katselen loputtoman määrän kauniita fiilis- ja lifestylekuvia, luontokuvia, ruokaa, muotia, graafisia kaupunkikuvia... Makuni on kuvien suhteen varsin laaja. En vain voi sille mitään, että viehätyn kuvien maailmasta niin syvästi. Joitain kuvia saatan tuijottaa pitkäänkin. Annan silmän viehättyä kuvan tunnelmasta, yksityiskohdista ja hienosta sommittelusta. Joitain instagraamaajia suorastaan fanitan, sillä heidän kuvissaan on Sitä Jotain - suorastaan maagista ja vangitsevaa syvyyttä.
 
 
Tällä kaikella on se kääntöpuoli, että oma nuhjuinen elämä alkaa helposti näyttää ala-arvoisen epäkelvolta. Oma koti pursuaa kenkiä, jalkapalloja, kiviä, papereita, ryönäpinoja, tiskejä yms., eikä ole ollenkaan niin kuin somen kuvavirrassa näkyvät vimpan päälle kodit. Kyllähän siinä väkisin iskee ajatus, että minä vain en osaa ja ne kaikki muut osaa...
   
Järjellä ajatellen tiedän, että somen kuvavirrassa on myös paljon lavastettua. Ei kukaan (eihän??) lapsiperhe oikeasti asu kliinisen valkoisessa kodissa, jossa joka ikinen legoukkokin on tarkasti aseteltu omille paikoilleen. Eikä kenenkään ruokapöytä oikeasti tursuile kirsikkapiiraita, joiden päälle leijuu loppumaton virta tomusokeria. Tuskin ne pöydällä retkottavat kukatkaan ovat oikeasti juuri niillä sijoillaan - tai sitten jossain on keksitty kukkalaji, joka kukoistaa aina vaan ilman vesipisarankaan koskettamatta niiden varsia.



Itsekin kuvaan toisinaan (ainakin omasta mielestäni) kauniita kuvia. Saan siitä mielihyvää, jos onnistun ottamaan otoksen, joka tyydyttää silmääni valoineen, varjoineen, sävyineen ja tunnelmineen. Tiedän kuitenkin, että omienkin kuvieni takana on paljon vaivannäköä, tuskaa ja hikeä. On asettelua ja rajaamista, valotuksen korjausta, yksityiskohtien kanssa nysväämistä. On ajatuksissa pyöriviä huolenpoikasia, elämänkriisejä ja murhetta. On taustalla möyriviä parisuhderiitoja, marmatusta ja nalkutusta. Kun lopputuloksena on kuitenkin suht siloinen ja kaunis kuva, josta on rajattu ulkopuolelle kaikki kaaos, niin kukapa niitä murheita ja sotkuja kuvan takana voisi aistia.
  
Kun seuraavan kerran tekisi mieli ärsyyntyä tai tuntea alemmuudentunnetta täydellisten kuvien äärellä, kannattaa hengittää syvään ja ajatella, että se on vain eräänlaista fantasiaa. Jonkun ajatus siitä, mitä kauneus voi olla. Ja tärkeää sellaisenaan. Omaa elämää ei kuitenkaan tule peilata kiiltokuvia vasten, vaan muistaa, että täydellisimpienkin kuvien takana on kuitenkin se ihan tavallinen elämä.



Jotta nyt olisin oikein ristiriitainen, niin tässä postauksessa on juuri sitä siloiteltua ja lavastettua kuvamaailmaa. Mutta kun katsotte kuvia, voitte ajatella, että niitä ottaessa koko muu huusholli oli nurinkurisen sekainen. Minulla päällä jonkinlainen ahdistus ja ärsyynnys. Ja harteilla paljon huolia ja murheita... Mikään ei välttämättä ole siltä miltä näyttää. Nauttikaamme kauneudesta, mutta muistetaan, että sen takana on kuitenkin sitä tavallisuutta, arkisuutta ja normaalia elämää isoine ja pienine rosoineen.
 
Vastapainona kaikelle hehkeydelle vaikkapa tämän postauksen kuvat ;) 
 
Näihin tunnelmiin ja kohti juhannusta! Onko se rosoa vai kiiltokuvaa, sen päättäköön jokainen itse ♥ 

Ps. Edelleenkään en ole saanut ilmoittautumisia skumppasponsoreilta, joten ihan ite ostin.

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Viikonlopun top-jutut

Viikonlopun alkaessa olin kutakuinkin tyhjiin puserrettu. Aloin olla varma siitä, että oikeasti kuuluisin etelän lämpöön, uima-altaiden ja valmiiden pöytien äärelle - sellainen elämä sujuisi minulta ihan luonnostaan ;)  Muutama vapaapäivä maalla kuitenkin tasasi vähän mielialaa. Mahdollisesti muutaman suklaalevyn, namipussin ja siideritölkin siivittämänä kestän loman alkuun saakka...
 
Viikonlopun huippujutut olivat:
 
○ Kesäisen vihreä luonto. Ei tarvinne enempää selityksiä.
 
○ Neljä upeaa naista, jotka tapasin lauantaina Tampereella. Nanni/Suortuva,  Tuija/SatulinnaSatu/Talossa no 23 ja  Taina/Mansikkatilan mailla - kiitos ihanasta seurasta! ♥  Vaikka näin heidät kaikki ensimmäistä kertaa, niin juttu luisti ja olo oli kotoisa. Bloggaamisen tähtihetkiä ovat olleet juuri ne kerrat, kun on tämän harrastuksen kautta kohdannut uusia ihania ihmisiä.
 
○ Lukeminen. Hetkittäin saatoin syventyä kirjaan. Tällä hetkellä menee Elena Ferranten 'Those who leave and those who stay'. Tämä Napoli-sarjan kolmas osa ei tällä hetkellä ollut helposti saatavilla suomeksi, joten tankkaan englanniksi. Aloitin liian myöhään ja kirjaston eräpäivä jo häämöttää - saa nähdä miten käy...
 
○ Kahvi. Mielellään yhdistettynä kirjaan. Arkena kahvin kaverina on useimmiten some tai sanomalehti. Viikonloppuisin yritän hakeutua kirjan pariin.
 
○ Sauna. Vielä kun pääsisi löylyistä pulahtamaan järveen, niin se olisi piste iin päälle.

 
○ Uudet perunat.
  
○ Pohjamudat. Niitäkin tarvitaan ja siellä on joskus terapeuttista rypeä hetki. Jos lätäkkö ei ole kovin iso, kuten tällä kertaa ei ollut, niin kurat voi melko pikaisesti pudistaa harteiltaan ja jatkaa kuin ei mitään lätäkköä olisi koskaan ollutkaan. Korkeintaan pussit silmien alla kertovat jotain siitä, että tulipa kierittyä hetki pohjalla.
 
Lasten mobiilivehkeet. Joskus niitä on kiittäminen siitä, että saa itse hiljaisia hetkiä.
 
Herkut ja viini. Ne nyt vaan ovat sopivassa määrin elämää nostattava tekijä.
 
Luonnonkukat. Kun mökkitontilla ei toistaiseksi kasva mitään istutettua, niin iloitsen luonnonkukista. Voikukat, lupiinit, koiranputket - ne vain ovat niin hurjan kauniita.